(Liittyy tarinaani Kuningas ja ruusu. Muutamia vuosia tarinan aikajanan jälkeen.)
Yläkerran ikkunoissa on huurretta. Kiekurat piirtyvät ikkunan reunoihin, hetken tuijotan niitä kuin etsiäkseni niistä vastauksia. Vedän syvään henkeä. Ilmassa tanssii pölyhahtuvia, yläkerran haju on kuin kaikki ne linnan hylätyt huoneet, joihin ei olisi lapsena saanut mennä. Ne, joihin kurkimme salaa ja riitelimme siitä, kuka ottaa luodin muiden puolesta ja käy katsomassa, mitä niissä on.
Nyt veli istuu ikkunoiden edessä nuhjuisessa nojatuolissa viltti sylissään kuin kuka tahansa kansalainen. Vain ryhdistä ja kohotetusta kaulasta erottaa entisen kuninkaan kunnian, jota ei saisi hänestä kalutuksi edes veistämällä.
”Endelion.”
Veljen katse on yhtä ylpeä kuten aina. Hänen huulillaan karehtii hymy, joka ei ole muuttunut hetkeäkään.
”Tervehdys, pikkusisko. Miten tuoreella hallitsijalla menee?”
Kysymyksessä ei ole hiventäkään lämpöä. Hymyilen silti kuivasti, tavalla, joka on ollut minulle ominainen koko ikäni.
”Erinomaisesti, kiitos kysymästä.”
Vedän alleni tuolin. Vartijat ovat sulkemani oven takana, hätää ei ole. Jos Endelion päättää puukottaa minua nyt, tiedostan riskin, jonka olen ottanut. Ei veljeni nousisi takaisin hallitsijaksi puukotettuaan minut hengiltä. Liikehdintä on jo alkanut koko Krielissä, eikä sitä voi enää pysäyttää. Valkomerkkisten ylivaltaan ei ole enää koskaan paluuta.
Me katselemme toisiamme pitkään, isoveli ja pikkusisko. Hallitsijat. Valkoinen kuningas ja hänen aseensa. Aika ei ole kirinyt välillemme, koska meidän välillämme ei ole koskaan ollut mitään. Olemme tuntemattomat toisillemme kaiken sen alla, jota olemme näytelleet kaikki nämä vuodet. Kumpikin meistä on vain äitimme luomus.
”Me emme taida edes osata puhua toisillemme ilman häntä”, hymähdän. Lapsuuden kesien aurinko välkkyy luomieni takana. Muistoissani se on aina korkealla ja sirottuu lempeästi ruusupensaiden väliin.
Endelionkin naurahtaa.
”Meistä ei kummastakaan ole ylipäätään mihinkään ilman häntä.”
”Minusta oli.”
”Hänen synnyttämäänsä kapinaan? Veit vain loppuun sen, minkä hän aloitti. Sillä ei ollut mitään tekemistä sinun kanssasi.”
”Mutta minä silti tein sen.”
”Vain, koska häntä ei enää ole.”
Ajattelen ruumiiden peittämää katua. Räjähdyksiä yössä. Ystävieni revenneitä rintoja ja auenneita kalloja. Kaikkia niitä henkiä, jotka piti uhrata, jotta veljeni saatiin vallasta. Sävähdän. Minä en ole kapinajohtaja kuten Remi oli. Minä olen kuninkaanlinnan kasvatti, sivutuote, ylimääräinen. Tyttö, jonka ei pitänyt syntyä, ja joka syntyi väärällä merkillä. Vielä aikuisenakaan se leima ei hakkaudu irti ihostani, se on ja pysyy. Se minä olen.
Remi oli parempi johtaja, siinä Endelion on oikeassa. Mutta minä en ole uhrannut kymmenittäin ihmisiä sen vuoksi, että hän saisi nauraa sille. Sen taakan olen päättänyt kantaa eikä veljeni voisi koskaan ottaa pois sitä merkitystä, mikä kapinallisilla on ollut tälle maalle.
”Kaipaatko sinä häntä?”
Hätkähdän kysymykselle. Suljen hetkeksi silmäni. Kuvittelen Remin eteeni sellaisena, jona hänet muistan. Ei veren tahrimana maassa. Hontelo nuori mies mustine vaatteineen.
”Aina.”
Muunlaista vastausta minulla ei ole antaa.
”Tiedätkö, minä en koskaan ajatellut, että sinusta olisi siihen”, Endelion sanoo.
”Kapinaan?”
Hän nyökkää ja katsoo jälleen minua pitkään. Tiedän katseen arvioivan jokaista senttiä. En ole enää peuranraajainen pikkusisko, jonka voi jättää vahtimaan kuningaskuntaa kuusitoistavuotiaana. Olen jotakin muuta. Olento, jota veli ei enää tunne, ei edes kuorta.
”Näytät kauniilta”, Endelion hymähtää. ”Käytät nykyään mustia hansikkaita.”
”Niin käytän.”
Minut on kasvatettu valkoiseksi, vaikka merkkini on musta. En tule koskaan kokemaan mustaa väriä omakseni, olen kasvanut kiinni niihin kulisseihin, jotka minulle syntymässä annettiin. Mutta jotain minä voin viimein näyttää. Kansa tietää, millainen kuningatar heillä on.
”Sinä jätit sitten Solasin sänkyäsi lämmittämään. Se on yllättänyt minut.”
”Yllättänyt? Sinä kirjaimellisesti olit miltei tappaa miehen, kun hän hyppäsi puolustamaan minua.”
”Minun tuntemani Solas ei ollut aivan noin ritarillinen, katsos.”
”Jätit miehen suojelemaan minua ja yllätyit, kun hän aidosti teki niin.”
On Endelionin vuoro nauraa.
”Kuvitteletko sinä olevasi rakastunut? Minun on vaikea uskoa sitä sinusta. En uskonut sinussa olevan sellaisia tunteita jäljellä. Olen yllättynyt.”
”Sinä et taida tuntea minua kovin hyvin, Endelion.”
”Äänetön ja väritön ase ei tunne rakkautta.”
”En ole ollut sellainen vuosiin.”
”Et niin. Sinä olet mustamerkkinen. Olet oikeassa, en koskaan tuntenut sinua. Mutta tiedätkö, on eräs asia, jota minä aina mietin.”
Veljeni olemuksessa on aina ollut jotakin pistävää. Levoton ja häilyvä olemus, joka odottaa kuhisevana räjähdystä. Häntä on vaikeaa katsoa silmiin hetkeä pidempää.
”Meidän rakas äitimme”, Endelion sanoo. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana minä jäädyn. Äiti. Äidin kuolevat silmät, kun iskin miekan hänen rintaansa. Ei. Happi pakenee keuhkoistani, tunnen, kuinka ne likistyvät kasaan. ”Meidän rakas äitimme tiesi, että sinä olet mustamerkkinen, eikä hän koskaan kertonut siitä minulle.”
Endelion ei sittenkään tarkoita sitä. Ei veli tiedä. Kukaan ei tiedä. Tässä maailmassa ei ole ensimmäistäkään ihmistä, jolle olisin kertonut. En edes Remille. Vain minä ja äiti tiedämme, mitä tapahtui tornissa sinä yönä. Saan jälleen happea. Käteni tärisevät, ja vihaan, että veljen täytyy nähdä se.
”Miksi? Jos äiti halusi sinusta minulle täydellisen aseen, miksi hän jätti kertomatta, että sinulla on musta merkki? Mitä hyötyä siitä oli? Teillä kahdella oli salaisuus, jota minä en saanut tietää. Sen salaisuuden vuoksi sinä olet nyt siinä ja minä tässä.”
Veljen katkeruus ei hätkähdytä minua. Hän on yhtä lailla äitimme luomus kuten minäkin, hän vielä enemmän. Valkoinen imperiumi oli äidin ajatus. Endelionin päässä on tuskin ainuttakaan ajatusta, joka ei olisi äitimme sinne istuttama. En voi syyttää häntä siitä. Jos olisimme syntyneet toisin päin, minä olisin kuten hän.
Silti minua hymyilyttää. Äitimme pikku salaisuus oli ase Endelionia vastaan. Äiti ei koskaan tarkoittanut sitä niin. Hän petasi kaiken tässä maailmassa erityiselle lapselleen, jopa minut. Ei äiti jättänyt kertomatta merkistäni siksi, että olisi halunnut pitää mitään rakkaalta lapseltaan. Hän teki sen ylpeydestä, ja siinä he kaksi ovat täysin samanlaisia.
”Etkö todella arvaa?”
”Olen miettinyt sitä kaikki nämä vuodet.”
”Ei äiti olisi koskaan tunnustanut sellaista lasta. Minusta kasvatettiin valkomerkkinen. Minä olin valkomerkkinen. Ei ollut olemassakaan mustamerkkistä tytärtä. Äidin silmissä se lapsi kuoli jo ensimetreillä, hän piti siitä huolen.”
”Hän kielsi potentiaalisen uhan? Ei kuulosta äidiltä.”
Naurahdan. Meidän äitimme kuvitteli aina olevansa niskan päällä kaikessa.
”Ei, ei uhkaa. Vain häpeän, jota hän ei voinut ottaa harteilleen. Siksi minä olin sitä, mitä hän minusta halusi.”
”Paitsi, kun et enää ollut.”
Niin. Huomaan tuijottavani mustia hansikkaitani. Ne ovat ensimmäiset mustat vaatekappaleet, jotka olen koskaan omistanut. Yhtäkkiä minun tekee mieli palata linnaan ja käpertyä pieneksi Solasin syliin. Olla ajattelematta tätä kaikkea.
”Minun on ollut vaikeaa ymmärtää sellaista valintaa äidiltä.”
”Hän luotti koulutukseeni. Minun ei pitänyt olla mitään hänen tahtonsa ulkopuolelta.”
”Niin minäkin kieltämättä luulin. Sinulla ei ollut persoonaa. Et ollut kukaan. Olit suloinen pikku aseeni, enkä koskaan ajatellut, että sen takana olisi mitään. Miten väärässä olinkaan.”
”En minäkään ajatellut.”
”Mitä?”
”Että olin joku jo silloin. Minä uskoin siihen kuten tekin. Tunteettomuuteeni, persoonattomuuteeni. Mutta minä olin aina joku. Jopa silloin, kun en tiennyt olevani.”
Painan hetkeksi silmäni kiinni vain tunteakseni lapsuuden auringon läikehtivän vielä hetken. Remin nauru, joka kaikui puutarhassa. Kaikki ne hetket olivat siellä. Mikään määrä lyöntejä ja miekaniskuja ei voisi ottaa niitä pois. Aurinko välkkyy vielä hetken, annan sen lainehtia. Muistot, jotka pitävät minut elossa. Ruusut, jotka kukkivat yhä.
”Minä olen aina ollut joku”, toistan, enkä tiedä, teenkö sen enemmän itselleni kuin veljelleni. Endelion katsoo minua yhä pitkään.
”Haluatko tietää erään asian, sisko pieni?”
”Niin?”
Veli ymmärtää, että tilanteen hallinta ei ole pitkään aikaan ollut enää hänellä. Hän sohii miekalla pimeään. Ensimmäistä kertaa aikoihin tunnen surua sen pojan puolesta, jonka kanssa leikin lapsena. Millaiseksi hän olisi saanut kasvaa, jos tämä maailma ei olisi ollut sellainen kuin se oli? Jos äitimme ei olisi tehnyt hänestä tätä ailahtelevaista, julmaa nuorukaista, joka istuu edessäni yrittäen vankinanikin päästä niskani päälle.
”Minä yritin Solasia ennen kuin päätin iskeä Lyran.”
Päätti iskeä. Huokaisen syvään sanoille. Ajattelen Solasin siskoa, joka tanssi pimeässä. Naista, joka särkyi. Solas puhuu Lyrasta usein.
”Tiesin sen.”
”Tiesit? Vai arvasit?”
”Solas on kertonut siitä.”
Endelion irvistää. Tällä kertaa hän ei ehdi piilottaa raivoaan maireisiin sanoihin ja opeteltuihin hymyihin.
”Se mies siis todella välittää sinusta. Yhä.”
Viimeinen sana on ratkaiseva. Ajattelen kuusitoistavuotiasta itseäni. Linnunluista vartaloa, jonka sisällä oli tyttö, joka ei ollut koskaan ehtinyt olemaan kunnolla lapsi.
”Niin. Ajatella. Yllätyin siitä itsekin.”
Se saa Endelionin nauramaan.
”Olet epätoivoisempi kuin kuvittelin. Jos tiesit itsekin, millaisista tytöistä hän pitää, miksi suostuit hänelle?”
”Ehkä minä tosiaan osaan rakastaa.”
Veljen silmät ovat suuret. Hän pudistelee päätään ja nauraa.
”Ei, Lilika, minun on vaikeaa uskoa sitä. Mutta en myöskään usko sinun olevan niin epätoivoinen, että suostuisit miehelle, jonka tiesit suosivan vain nuoria tyttöjä. Ehkä minä todella tein virhearvion Solasista, myönnän sen. Hän todella rakastaa sinua. Onnittelut. En tiedä, mitä kaltaisesi tekee sellaisella palvonnalla.”
Tiedän, että Endelionia järkyttää, kun hän menetti otteen luotetuimmasta miehestään pikkusiskolleen. Solas on silti vain mies, joka rakastui. Olen itsekin viimein ymmärtänyt sen.
”Minäkin voin paljastaa erään asian.”
”Kerro toki, kun sen makuun päästiin”, Endelion rohkaisee. Hymy hänen kasvoillaan on miltei aito.
”Minä olin se, joka vietteli Solasin. Ei hän minua.”
Hetken on aivan hiljaista. Pakkanen piirtää kukkia ikkunaan. Sitten Endelionin korkea nauru täyttää tilan. Hän taputtaa minulle käsiään.
”Mahtavaa, Lilika. Olet aplodisi ansainnut. Sinä todella kuulut tähän sukuun. Me olemme ihan samanlaisia. Meissä ei ole mitään aitoa jäljellä.”
Nielaisen. Ajattelen Solasia, joka kietoo suuret kätensä ympärilleni ja suukottaa hellästi niskaani. Hänen tapaansa nukkua niin kiinni minussa, etten pääse yöllä nousemaan. Hänen valkeaa suortuvaansa mustien hiusten joukossa, geneettistä pientä oikkua, jota olen aina rakastanut pyöritellä sormieni ympärillä.
”Rakastan häntä”, sanon äänellä, joka voisi olla vielä lapsen. Se saa veljeni täysin hiljaiseksi. Hän pudistelee jälleen päätään ja hymyilee.
”En ymmärrä teitä.”
Ei hänen tarvitsekaan. Meillä on nyt oma elämä. Se on eri elämä kuin Endelionilla. Silti en voi lakata ajattelemasta Remiä, joka vielä kuolemansa hetkelläkin luotti tähän mieheen. Miten paljon hyvää Remi jaksoikaan kantaa, ja miten kaikki se veti hänet paikkaan, jonne en voi häntä vielä seurata.
On kuin Endelion näkisi, mitä ajattelen, sillä hän sanoo: ”Minä rakastan häntä edelleen.”
Me kaikki rakastamme. Kaikki laulut, jotka laulan, laulan hänelle. Ei ole mitään, mitä en tekisi ilman ajatusta Remistä. Hän on tuulessa, hän on jokaisessa keinuvassa kortteessa. Lapsen naurussa ja puron solinassa. Minä elän, koska Remi eli, ja joka hetkessä tahdon kunnioittaa sitä työtä, jonka hän teki.
”Hän rakasti sinua myös.”
Asia, jota en tahtoisi myöntää itselleni. Remi rakasti veljeäni vielä viime hetkinäänkin. En tiedä, tunnustiko hän sitä itsekään itselleen, mutta hän rakasti. Olen oppinut hyväksymään sen, että meistä kolmesta he kaksi olivat aina nivoutuneet toisiinsa.
Minä hätkähdän, kun näen kyyneleet veljeni poskilla. Jokin hänen olemuksessaan käpertyy aivan pieneksi ja hauraaksi. En muista koskaan nähneeni häntä tällaisena, en edes lapsena. Hetkessä tajuan, että tämä se on. Tätä Endelionia Remi rakasti.
Tärisen, kun ymmärrän, että tätä minä en koskaan tavoittanut. Sitä rakkautta ja herkkyyttä, joka heidän välillään kipinöi. Suljen silmäni. Tiedän olleeni ulkopuolinen siinä mielessä. Minulla on ollut koko elämä aikaa sisäistää se.
En voi sanoa mitään. Endelionkaan ei voi. Voisin sanoa, että Endelion itse tappoi hänet, hänen vuokseen Remi ei enää koskaan naura kanssamme. Mutta tiedän itsekin, ettei se olisi mennyt niin. Lapsuuden aurinko on palanut loppuun. Se säilyy vain meidän kahden sydämissä, emmekä me voi enää koskaan puhua siitä. Se on ohi meidän osaltamme. Endelion ei tule koskaan pyytämään anteeksi tai kiittämään, se on liian myöhäistä. Me olemme aina sisarukset, mutta me olemme rikki jo syntymässä. Emme voisi koskaan löytää toisiamme niin kuin me molemmat löysimme Remin. Hän on oikeassa. Meistä ei ole enää ehjiksi ilman häntä.
Emme sano enää mitään. Minä nyökkään, Endelion nyökkää. Jään ajattelemaan hänen kauniita kasvojaan, jotka kyyneleet kastelevat. Vasta ulkona huomaan itsekin itkeväni. En tiedä, itkinkö sisälläkin, veljen nähden. Tämän taidon olen oppinut vasta aikuisena. Kenenkään ase ei vuodata kyyneliä, ei edes yksin tähtien alla.
Päivä on vielä kirkas. Vartijat tulevat heti luokseni, kysyvät, pitävät huolta. Vakuutan kaiken olevan hyvin. Vedän väristen henkeä enkä pyyhi kyyneliäni, en ole kenellekään mitään velkaa. Kyyneleet saavat tulla. Annan ne auringonsäteile ilmassa, puuterimaiselle lumelle, joka leijailee verkkaisena maahan.
