Luku
6: Vihatkaa rakkaitanne
Daphnen iho oli
lumenvalkoinen ja silmänsä mustat. Ensimmäistä kertaa aikoihin
Memoria tunsi korventavan pelon sisällään, se pyöri vatsassa ja
tuntui tekevän matkaansa kohti kurkkua. Hän pelkäsi, ettei kohta
saisi ääntäkään. Daphne ei astunut askeltakaan lähemmäs, hän
istui ikkunalaudalla tyynen rauhallisena, vailla vaatteita ja silmät
Memoriaan naulittuna. Hän oli tavattoman kaunis vaaleine ihoineen ja
lyhyine hiuksineen, mutta ei tavallisella tavalla. Daphne oli kaunis
kuten satujen lumikuningattaret; etäinen, kylmä ja tavattoman upea.
Katsoa sai, muttei koskea.
”Tule pois sieltä”,
Memoria sai kuiskatuksi ja istuutui sohvalle katsoen tarkasti, oliko
hänen allaan tavaroita. Hän istuutui kuin sohva olisi miinakenttä.
”Ei”, Daphne lausui
vastaukseksi. Hänen äänensäkin oli kaunis ja kuulas, ehkä
aavistuksen liian korkea. ”Tule sinä puolestasi tänne.”
”Daphne, jooko, ei
käytetä tätä iltaa tähän”, Memoria aneli pitäen katseensa
tiukasti kaksosessaan, ”meidän pitäisi sitä paitsi käydä vielä
kaupassakin. Ei ole aikaa tuhlattavaksi.”
”Sano se vielä.”
Daphne vaihtoi asentoa, eikä Memoria uskaltanut kääntää
katsettaan, vaikka sisko oli alasti. Hän häviäisi, jos katsoisi
muualle. ”Sano minun nimeni”, Daphne sanoi ja vei sormet suulleen
nuolaisten niitä hitaasti. Memoria tahtoi antaa ylen.
”Rauhoitu nyt jo!”
Memoria sähähti kovemmalla äänellä kuin oli ajatellut. ”Miten
sinulla on tänään taas näin vaikea päivä? Eilen olit ihan
kiltisti.”
”En ole kiltti”,
Daphne sanoi laskeutuen vihdoin ikkunalaudalta ja vinkaten silmää.
Hän otti askelia lähemmäs tahraisella sohvalla istuvaa siskoaan,
ja jokaisella askeleella hänen silmänsä näyttivät mustemmilta.
Lopulta ne alkoivat valua tummaa nestettä tytön poskille, kunnes
Memoria saattoi nähdä siskonsa nuolevan nestettä huuliltaan. Mitä
lähempänä hän oli, sitä irvokkaammalta musta neste näytti.
Daphnen silmät olivat pelkät ammottavat aukot, Memoria ei enää
nähnyt itseään niistä. Hän avasi suunsa huutaakseen, mutta huuto
oli vangittu, eikä mitään tullut ulos. Silmät tyhjenivät
tyhjenemistään.
* * *
Memoria heräsi
huohottaen istumapaikaltaan herättäen Atlasinkin. Juna oli
nytkähtänyt ja palauttanut Memorian takaisin maailmaan, jossa hänen
ei tarvinnut katsella ikkunalaudalla istuvaa, alastonta siskoaan.
Siltikin mielikuva hänen mustista, valuvista silmistään oli
piirtynyt terävästi alitajuntaan, eikä hän saanut sitä pois edes
vaihtamalla ajatuksiaan.
”Tapahtuiko jotain?”
Atlas mutisi hieroen silmiään unen jäljiltä.
”Ei”, Memoria tokaisi
pakottaen hymyntapaisen muutamaksi sekunniksi kasvoilleen, ”minä
näin vain painajaista. Ei mitään pahempaa.”
”Hyvä.” Atlas
kohensi asentoaan hieroen yhä silmiään. ”Millainen painajainen?
Unemme kertovat meistä usein enemmän kuin sanamme.”
Memoria irvisti pojan
lauseelle. ”Näin unta päivästä ennen tappoyritystäni.” Hymy
hänen punaisilla huulillaan oli silkkaa kipua, Atlasin olisi tehnyt
mieli halata tyttöä. ”Daphne istui ikkunalaudallamme ilman
vaatteita ja käyttäytyi taas tavalla, joka näytti lähinnä siltä,
että hän olisi tahtonut ottaa minut siinä ja heti. Minä...”
Lause katkesi, Memorian oli pakko pyyhkiä silmiään. Hänen kapeat
hartiansa vapisivat, eikä Atlas keksinyt yhtään sanaparia, joka
olisi auttanut vähääkään. Tämä taakka oli tytön oma.
”Minä en ihmettele,
että sinä halusit tappaa hänet”, Atlas sanoi vastoin kaikkia
omia odotuksiaan. Hän ei ollut ikinä sanonut mitään, joka
osoittaisi tappamisen vaihtoehtona.
”En minä halunnut”,
Memoria vastasi vapisevalla, katkeruuden suolaamalla äänellä.
”Minulla ei oikeasti ollut mitään vaihtoehtoa sinä päivänä,
kun se tilanne tuli kohdalle.”
”Uskon sinua”, Atlas
sanoi ja loi jälleen katseita ikkunasta ulos. He olisivat aivan pian
muurilla ja sen ympärille rakennetulla, pienellä kylällä. Ilta
oli jo pimennyt, tähdet oli heitelty taivaalle. Heidän olisi
jäätävä kylään yöksi.
”Tiedän hyvän
majatalon Rajakylässä”, Memoria sanoi kuin olisi lukenut Atlasin
mieltä.
”Hyvä, jäädään
sinne. Meidän kannattaa pitää ihan matalaa profiilia, koska
seuraavasta päivästä tulee hankala. Minulla ei ole vielä keinoa
päästä rajan toiselle puolelle, mutta enköhän saa sellaisen
vielä yön aikana.”
Memoria nyökkäsi,
vaikkei ollut varma, kuuliko puoliakaan Atlasin sanoista. Ne olivat
sekoittuneet hänen mielessään siskon voihkaisuihin ja
syvänmustiin, poskille valuviin silmiin, jotka katsoivat Memoriaa
kaiken sen jälkeenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti