Luku
8: Yli aidan
”Tämä on liian
pieni”, Memoria tokaisi nähdessään heidän vuokraamansa huoneen.
Siellä ei ollut lamppua, ei minkäänlaista valonlähdettä. Huoneen
vasemmassa nurkassa oli harmaa yöpöytä, ja keskellä, pienen
ikkunan alla oli parisänky. Koko huone oli täysin koruton ja tuntui
hukkuvan eri harmaan ja mustan sävyihin. Memoriaa ahdisti, hän ei
ollut tottunut niin yksisävyiseen ja siistiin huoneeseen. Hänen
ympäristönsä tuli olla sotkuinen, jotta hän tuntisi oman mielensä
turvalliseksi. Tällainen siisteys sai Memorian sisäisen kellon
tikittämään väärään suuntaan.
Atlas tuntui huomaavan
tytön ajatukset, kun hän sanoi: ”Tämä on sen verran pieni,
ettet mahdu sotkemaan sitä kunnolla.”
Memoria sivuutti hänen
lauseensa: ”Minä en nuku kanssasi samassa sängyssä.”
”Ai jaa? Minä kun
luulit, että sinä nukut vähän kaikkien kanssa.”
Tytön silmissä välähti,
Atlas huomasi lumouksen olevan poissa niiden edestä. Häntä katsoi
kirkkaanpunainen silmäpari. ”Tarkoituksellako yrität sahata
välejemme siltaa?”
”Ehkä”, Atlas sanoi
ja vinkkasi silmää Memorialle. Hän uskotteli kevyen suhtautumisen
joko lepyttävän tämän, tai vaihtoehtoisesti heittävän bensaa
hänen sisäisiin liekkeihinsä. Riski oli otettu.
Memoria istui sängylle
ja painoi pään käsiinsä. Hän näytti lamaantuneelta, ja Atlas
tiesi ensimmäisen vaihtoehdon toteutuneen. Memoria ei tuosta enää
nousisi hänelle räjähtämään. ”Annetaan vain olla”, tyttö
kuiskasi, ja Atlas huomasi hänen äänensä värisevän enemmän
kuin oli kuvitellut. Oliko hän aiheuttanut tarpeettoman syvän
haavan?
”Tapa minut noilla
silmilläsi, emme me tästä enää eteenpäin pääse.” Memorian
ääni kieli täydellisestä luovuttamisesta, mutta Atlas tiesi,
ettei tyttö ollut tosissaan. Hetkellinen romahdus kestäisi muutamia
tunteja, ja sitten hän olisi taas ennallaan, valmiina etsimään
Mercuryn ja parantamaan silmänsä. Atlas ei voinut sanoa mitään,
josta olisi ollut apua, mutta hän saattoi antaa fyysisen tukensa.
Hän istuutui parisängylle tytön viereen ja kietoi kätensä tämän
vapisevien hartioiden ympärille. Atlasilla ei koskaan ollut
ikäistään sisarta, ja Memoriaa halatessaan hän tunsi ensi kertaa,
miltä olisi tuntunut omistaa sisko.
Se tuntui paremmalta kuin
mikään hetkeen.
* * *
Atlas oli ollut väärässä.
Vielä aamullakin Memorian katse harhaili pitkin harmaata huonetta,
sen seinistä kattoon ja uudelleen. Atlas yritti parhaansa mukaan
tukea tyttöä, mutta hän tunsi olonsa lääkäriksi, joka ensin
piikitti potilaansa täyteen myrkkyä ja alkoi sen jälkeen parantaa
häntä.
”Memoria, olen oikeasti
pahoillani siitä, mitä sanoin”, poika sanoi astuessaan huoneen
kylmälle lattialle omalta puoleltaan sänkyä. ”En todellakaan
ajatellut, että sillä olisi niin suuri merkitys.”
”Tietenkään et.”
Memorian ääni ei ollut katkera, hän vain totesi asian kuin olisi
tiputtanut astian pöydältä sanaakaan sanomatta. Vailla tunnetta.
”Eikä tämä sitä pelkästään ole, että olisin loputtoman
loukkaantunut siitä, että muistutit minua siitä, mikä olen. Tämä
huone, se... se tappaa minua sisältä.”
Atlas nyökkäsi
mahdollisimman myötätuntoisesti. ”Huomasin sen kyllä.” Hän
piti pienen tauon miettiäkseen, voiko päästää ulos sanoja, jotka
ovat painaneet hänen mieltään jo hetken. ”Miksi sinä sitten
oireilet noin? Se, mitä sanoin sinusta ja siitä, miten nukut
kaikkien kanssa, on pelkästään jotakin, jonka olen huomannut
sinusta.”
”Mitä muuta sinä olet
huomannut minusta?”
”Sotkuinen ympäristö
rauhoittaa sinua. Onko se jokin psykologinen asia, joka selittyy
sillä, että kun mielesi on sotku, haluat ympäristön olevan
pahemmin sotkussa?”
Memoria pudisti päätään.
”Ei, ei aivan. Minä en vain siedä täysin puhdasta ympäristöä,
olen kasvanut sellaisessa.” Memoria värähti muiston tuomasta
ahdistuksesta. ”Daphne rakasti sellaista aina. Hän kiillotti
tavarat viimeisen päälle, purki energiansa siihen, että mustat ja
valkoiset pöydät olivat typötyhjiä.”
”Traumaperäinen juttu
siis, ymmärrän”, Atlas mutisi noustessaan lopullisesti sängystä.
Nopea hymy käväisi
Memorian huulilla enemmänkin varmistukseksi Atlasille siitä, ettei
enää kävelty lasilla. ”Ehkä se on vain lapsen osoitus siitä,
että on itsenäinen. Jos en olisi vihannut kaikkea lapsuudessani
niin paljon, minäkin olisin varmaan kasvanut rakastamaan sellaista
siisteyttä”, Memoria selitti vetäessään yöpaidan päältään.
Se oli vaaleanpunainen kuten hänen hiuksensakin, hivenen kylmempää
sävyä vain. Atlas katsoi vaistomaisesti pois, kun ymmärsi, että
Memoria on aikeissa vaihtaa vaatteitaan. Tyttö hymähti hänen
siveellisyydelleen. ”Olet sinä varmaan paidattomia tyttöjä
ennenkin nähnyt, älä viitsi”, Memoria naurahti.
”Halusin vain olla
kohtelias, mutta
sinua eivät sellaiset käsitteet taida paljoa painaa.”
Memoria alkoi nauraa.
Hänen naurunsa oli korkeaa ja omituisella tavalla kaunista. Se
merkitsi Atlasille auringonnousua vielä pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti