Sudensilmät: luku 9

Luku 9: Mona Lisan hymy

Kahvilassa oli tungosta. Ihmiset vaihtoivat kiusallisia hymyjä, pysähtyivät keskelle käytäviä keskustelemaan lapsistaan ja tiputtivat lusikoita lattialle. Atlas istui tiskin takana näyttäen siltä, että enemmin istuisi vahtina vankilassa kuin olisi kassalla. Työpäivää oli jäljellä vielä hivenen päälle kaksi tuntia, ja hän vilkuili kelloa minkä työkiireeltään ehti. Hänellä ei ollut mitään motivoimassa kotona, mutta tällaisena päivänä pelkästään koti itsessään tuntui palkitsevalta.

Kiireeltäänkin Atlasin aistit olivat tarkkoina, ja kahvilan oven avannut mieshenkilö kiinnitti näköaistin huomion oitis. Tämä oli keskimittainen ja laiha, mutta nämä seikat eivät juurikaan kiinnostaneet Atlasia. Hän kiinnitti huomiota nuoren miehen tapaan kantaa itseään. Tämä käveli itsetietoisesti, muttei ylpeästi, ja hänen tummansinisen ja mustan kirjavat vaatteensa pukivat häntä erittäin hyvin. Hänen valkoiset hiuksensa roikkuivat löysällä letillä selässä, ja huulilleen hän oli levittänyt tummansinistä huulipunaa. Se puki häntä, vaikkei muuten ollutkaan Atlasin mieleen.

Atlasin kauhuksi mies käveli suoraan tiskille, joka oli hetkeksi tyhjentynyt asiakkaista. Hän hymyili Atlasille sinisillä huulillaan kuin olisi tuntenut tämän pitkältäkin ajalta.

Atlas tervehti miestä mahdollisimman neutraalisti ja kysyi, mitä hän tahtoi tilata.

”Tuon”, nuori mies vastasi nyökäten seinälle. Siellä roikkui Atlasin maalaus, jonka hän oli tuonut työpaikalleen pomon kanssa käydyn koristelukeskustelun jälkeen. Hän oli tahtonut piristää kahvilan ulkoasua, mutta kukaan ei ollut liiemmin pitänyt maalauksesta. Se esitti nuorta naista, jonka silmät olivat täysin aineettomat ja valuivat mustaa nestettä poskille. Taustalle oli maalattu epäselviä kuvia susista. Ei suurikaan ihme, että taulu ei ollut saanut järin isoa kannatusta. Osittain siitäkin syystä Atlasin suu loksahti hämmähdyksestä auki. Se ei kuitenkaan ollut suurin syy. Hän oli myös erittäin hämmentynyt siitä, miten mies oli päättänyt lähestyä.

”Se ei taida olla kaupan”, Atlas sopersi vastaukseksi. ”Makeisia? Kahvia?” Hänen hymynsä oli kuin veistetty, niin teennäinen, ettei hän itsekään uskonut itseään.

”Ei taida olla kaupan? Voisiko se olla?” Miehen hymy oli vino ja niin salaperäinen, että hän olisi voinut olla suoraan satukirjasta.

”Kuka sinä olet?” Atlas ei malttanut olla kysymättä, tilanne oli jo muuttunut intiimiksi. Hälinä kahvilassa katosi taustalle, Atlas näki vain miehen tummansiniset, hymyyn kaartuneet huulet, jotma puhuttelivat häntä rohkeasti.

”Saako työntekijä kysellä tuollaisia?”

Atlas pudisti päätään ja painoi sen alas häpeissään. ”Anteeksi, tietenkään ei. Mitä sinulle saisi olla?”

”Mercury”, nuori mies esitteli itsensä yhä hymyillen, ”ja minä taisin jo mainita, mitä haluan.” Hän riisui silinterin päästään ja kumarsi Atlasille tuntemattomasta syystä.

”Voinko luottaa siihen, että jos vien sinut illalliselle, tiedät silloin paremmin, voitko myydä taulun vai et?” Mercury jatkoi, tällä kertaa vakavin kasvoin.

”Et todellakaan”, Atlas sihahti hampaidensa välistä, ”minä en käsittänyt tuota mitenkään erityisen myönteisesti.”

”Miten sinä sen käsitit?”

”En ole miehiin päin.”

”En minäkään”, Mercury tokaisi naurahtaen hieman. Jo se osa hänen naurustaan kuulosti taianomaiselta, epätodelliselta. ”Minähän halusin viedä sinut ainoastaan illalliselle, ei minulla ole taka-ajatuksia”, hän jatkoi, ”ainakaan paljoa.”

”Tuo ei lainkaan auta asiaa”, Atlas sanoi ristien kätensä.

”Harmi sinänsä”, Mercury jatkoi nojaten tiskiin kuin omistaisi sen, ”mutta taulun minä silti aion ostaa. Me näemme vielä tänään, Atlas.” Ihmisten jonottaessa Mercuryn takana hän ymmärsi tehdä heille tilaa. Mercury nosti silinterin päähänsä ja asteli kassalta jättäen jälkeensä pitkiä katseita luovia ihmisiä ja hämmästyneen Atlasin. Nuori mies oli tiennyt hänen nimensä ja vieläpä jättänyt pöydälle jossakin välissä lapun, jossa luki ravintolan nimi. Hän ei ollut voinut ehtiä kirjoittaa sitä missään välissä. Mercuryksi itseään kutsunut mies oli valmistellut koko tilanteen.