Sudensilmät: luku 12

Luku 12: Kultaa kalliimpi

Memoria ei luonnollisestikaan ollut tottunut osaansa sivustakatsojana, hänen oli saatava osallistua tapahtumien kulkuun sanomalla sanasensa. ”Kuka sinä oikein olet?” hän älähti ja kiilasi Atlasin takaa maskillisen miehen eteen tuijottaen tätä intensiivisesti.

”Olisi parempi kysymys, kuka sinä olet, mutten tahdo olla epäkohtelias”, mies vastasi, ja Memoria saattoi kuvitella hänen hymyilevän maskinsa takana. ”Nimeni on Lindri Aelion, se kenties sanoo sinulle jotakin.” Memorian katse muuttui entistäkin intensiivisemmäksi.

”Mitä sinä haluat meistä?” Atlas kysyi väliin säästelemättä epäilystä äänessään.

”Noh, olettepa te kiivaita! Minulla ei ole mitään pahaa mielessäni, laskekaa sotakirveenne ja kuunnelkaa minua”, Lindri kertoi selkeästikin huvittuneena, ”ette nimittäin pääse tältä alueelta turvassa pois, ellette tee tismalleen, mitä sanon.”

Atlas ja Memoria vaihtoivat pikaisesti katseita ja käänsivät ne sitten ympäristöön. Lindrin sanoissa saattoi hyvinkin olla perää, koko ympäristö oli epäilyttävän tavallinen. Puut kätkivät jotain, jota kumpikaan ei osannut edes epäillä.

”Tämä koko alue on vuorattu kilometrin säteeltä erilaisin pommein, en suosittele kokeilemaan minkäänlaista vapaamuotoista kävelyä”, Lindri selitti osoittaen lehdistä riisuttuihin puihin.

”Etelässä tyydytään ihan vain vartijoihin”, Memoria mutisi tarkoituksenaan sanoa asiansa niin hiljaa, etteivät muut kuulisi sitä. Lindri kuitenkin kiinnitti huomiota hänen sanoihinsa ensimmäisenä: ”Tervetuloa pohjoiseen.” Kumpikaan ei kiittänyt.

Lindri viittoi kaksikkoa seuraamaan itseään muurin viertä, eivätkä he keksineet parempaakaan ratkaisua. Jos alue tosiaan oli ympäröity pommein, ei ollut mitään järkeä lähteä koettamaan onneaan puiden sekaan. Oli pieni mahdollisuus, että Lindri oikeasti tahtoi olla heidän tukenaan, heidän olisi vain selvitettävä, mistä oli kyse.

Lindri tosin ehti ensin avaamaan suunsa. Hän ehti aina ensin. ”Mitähän te kaksi mahdatte tehdä täällä? Tai enemmän minua ihmetyttää, miksi Atlas Moorcroft haluaa pohjoisen puolelle.”

”Atlas Moorcroft ei halua”, Memoria vastasi pojan puolesta, ”Memoria Fray haluaa, ja hän pakotti Atlasin.”

”Vai niin.” Lindrin äänestä ei ollut pääteltävissä mitään tunnetilaa, ja Memoriaa ahdisti, kun hän ei voinut tulkita miehen ilmeitä, sillä niitä ei näkynyt maskin takaa. Hän oli aina tottunut luottamaan siihen, että viimeistään ihmisen silmät paljastivat katseellaan henkilön todelliset aikeet.

”Kuten varmasti arvasittekin, minäkään en ole täällä sattumalta. Olen aina kiinnostunut tietämään, kuka onneton aikoo pohjoisen puolelle. Ja koska te pääsitte toiselle puolelle, ei ollut vaikeaa päätellä, että kyseessä oli Atlas sudensilmineen. Ilman sudensilmiä ei juuri mitään sellaista tee”, Lindri kertoi.

”Tunnut tietävän paljonkin sudensilmistä”, Memoria murahti äänensävyllä, joka ei edes yrittänyt peitellä turhautumista.

”Te puolestanne ette tiedä minusta juuri mitään, joten suosittelen neiti Fraytakin ottamaan aivan rauhassa”, Lindri kehotti tyynesti, ”olen edelleenkin paras mahdollisuutenne säilyä elossa.”

”Et paras vaan ainoa”, Atlaskin antoi osansa keskusteluun.

Kommentti tuntui huvittavan Lindriä, ainakin hänen maskinsa takaa kuului jokin naurahduksen tapainen, lyhyt äännähdys. ”Teillä ei ole mitään syytä olla noin epäileväisiä, tehän tässä olette laittomasti tällä puolella”, Lindri mutisi aikomaansa matalemmalla äänensävyllä, ”ja voitte luottaa siihen, että saatte pitää tarkan selvityksen siitä, miksi olette päätyneet ylittämään etelän ja pohjoisen rajan.”

”Siihen ei kovin pitkää selontekoa tarvita”, Atlas tuhahti potkaisten jäistä kiveä polulla, ”me olemme täällä tapaamassa veljeäsi, joka voisi parantaa Memorian silmät.”

Memoria loi poikaan varoittavan katseen sen merkiksi, ettei paljastaisi liikaa mitään, jonka hän itsekin voisi kertoa.

”Memorian silmät? Onko hän sokeutumassa?” Lindrin äänestä huomasi, että hän tiesi jo, mistä oli oikeasti kyse. Atlas ei keksinyt, miksi hän kysyi, mutta vastasi silti: ”Pahan silmät, alkeelliset sellaiset.”

”Luovuttakaa hyvän sään aikana, ei Mercury niitä osaa parantaa, jos Atlaskaan ei osaa. Ettekä te sitä paitsi edes löytäisi Mercurya.”

”Älä aliarvioi silmiäni”, Atlas vastasi.

”Kaikki ovat koettaneet etsiä veljeäni pitkin maata, muttei hänestä näy jälkeäkään”, Lindri jatkoi piittaamatta Atlasista, ”ei sen jälkeen, kun hän ystävällisesti päätti palata luotasi takaisin pohjoiseen vain katsomaan aikaan saamaansa tuhoa.”

Atlas ja Memoria vaihtoivat jälleen huolestuneita katseita. ”Tuhoa?”

Lindri ei sanonut mitään. Hän vei hanskoihin vuoraamansa kädet kasvoilleen ja kiskaisi voimakkaasti maskistaan paljastaen kasvonsa. Atlasilla ei ollut aavistustakaan, miksi mies oli halunnut alunalkaenkaan piilottaa ne, mutta heti nähtyään kasvot hän ymmärsi. Lindrillä oli kauniit, hivenen kulmikkaat ja vitivalkoiset kasvot ja terävä nenä. Ne kaikki seikat jäivät kuitenkin huomiotta, kun kohdisti katseensa hänen silmiinsä. Lindrin silmät olivat vitivalkoiset, mutta niiden keskellä oli punaiset renkaat. Pahan silmät.