Sudensilmät: luku 17

Luku 17: Totuudella on rumat kasvot

Pahan silmien omistajilla ei ollut hienoa yhteisnimikettä, kuten ei ollut heidän kokoontumispaikoillakaan. Niitä oli ripoteltu pitkin pohjoista, mutta yhtäkään ei oltu menty nimeämään. Herättäisi ihmetystä, jos useampi henkilö puhuisi paikasta, josta tavallinen kansa ei ollut koskaan kuullutkaan. Vielä pahempi virhe olisi, jos joku erehtyisi kutsumaan koko porukkaa yleisnimellä, josta heidät tunnistettaisi.

Pääkokoontumispaikka oli keskellä Havnan kylää, se ei olisi voinut olla näkyvämmällä paikalla. Sen vieressä sijaitsi pieni kirjasto ja vastapäätä kaksi ruokakojua. Toinen kojuja pitävistä naisista omisti Lindrin kertoman mukaan myös pahan silmät, joten heidän päämajaansa tarkkailtiin aina myös omien toimesta. Se oli jopa Atlasista ja Memoriasta melko hyvä idea.

Ennen kokoontumispaikalle menemistä he pysähtyivät rakennuksen eteen Lindrin käskystä. ”Haluan teidän tietävän, että ulkopuolisten tuominen on erittäin riskialtista”, Lindri totesi ja Memoria osasi kuvitella hänen luovan maskinsa takaa tappavia katseita häneen. ”Joten Memoria Fray, sinä olet erittäin etuoikeutettu. Ja onnekas siitä, että minä satun johtamaan koko joukkoa.” Lindrin ääni oli pehmeä, joten sitä kuunnellessä unohti hyvin usein sen, mitä hän oikeastaan edes sanoi. Se oli ehkä hyväkin.

”Miten sinä onnistuit tappamaan itsesi ja jäämään eloon?” Memoria kysyi täysin odottamatta, Atlasin potkaistessa häntä nilkoille.

”Me voimme puhua siitä jokin toinen kerta, nyt haluaisin meidän menevän sisälle mahdollisimman nopeasti”, Lindri kehotti kuulostamatta siltä, ettei haluaisi puhua aiheesta. Hän ei vaikuttanut valehtelijalta, hän oli siihen mennessä ollut yllättävän avoin. Atlas oli kiitollinen siitä, että edes Mercuryn pikkuveli osasi pysyä totuudessa toisin kuin isoveljensä.

”Minulla on paha tunne siitä, ettei toista kertaa välttämättä tule. Ei ainakaan kaikille meistä.” Memoria oli oikeassa, ja Atlas antoi tukensa tytölle.

Lindri huokaisi. ”Pahan silmät saa ihminen, joka tappaa itselleen tärkeimmän henkilön, ja minä tapoin itseni”, Lindri kertoi, ”ei siinä ole juuri kertomista.”

Memorian punaiseksi maalattu suu loksahti auki. ”Sinä – hetkinen –”

”Niin”, Lindri sanoi huvittuneena ja avasi rakennuksen oven. ”Menisimmekö?”

Sisällä oli täysin erilaista kuin ulkoasu antoi olettaa. Päämajan ovi oli tavallista loistokkaampi ja talo näytti kaikin puolin puhtaalta. Sisällä ensimmäinen huomion kiinnittävä asia oli kuitenkin pöly. Sitä leijui kaikkialla ilmassa, sitä oli laskeutunut jokaisen tavaran päälle. Ja tavaroita oli paljon. Kirjoja pinoissa, tuoleja päällekäin ja tarpeettoman paljon tauluja seinillä. Kukaan tuskin enää muisti, keitä taulut olivat joskus esittäneet.

Eteiskäytävä oli ahdas, ja ne taulut, joiden mallin saattoi vielä nähdä, katsoivat perään käytävää kävellessä. Pöly leijui ilmassa tappavan tasaiseen tahtiin, se erottui ikkunasta sirottuvaa auringonvaloa vasten vieläkin paremmin.

Lindri kiikutti kaksikon perässään käytävää pitkin suureen saliin. Matkan varrella käytävällä ehti olla ainakin viisi ovea, jotka olivat kaikki tiukasti kiinni. Memoria olisi tahtonut kysyä niistä, mutta tiesi Atlasin suuttuvan, jos hän avaisi nyt suunsa.

Salikaan ei ollut kummoinen. Se muistutti hivenen entisten aikojen suuria teattereita, edessä oli tilaa gladiaattoritaistelijoille. Tai tässä tapauksessa Lindrille, joka osoitti kaksikolle kädellään vapaita paikkoja eturivissä ja asteli itse lavalle. Penkit olivat vanhentuneen punaisia ja nukkaisia, ja Atlas irvisti istuessaan sellaiselle. Memoria sen sijaan tunsi olonsa kotoisaksi, hänhän nautti epätäydellisyydestä.

Sali oli pieni, mutta täynnä ihmisiä. Kaikki oli pelottavan laskelmoitua. Jokainen hiljentyi Lindrin astellessa eteen, eikä Atlas voinut olla miettimättä, että tämä hetki oli aikataulutettu tarkasti etukäteen. Lindri ei ollut tyhmä, eikä ollut tuskin kovin moni muukaan tästä salista.

Atlas kuuli kellojen raksuttavan jossain takanaan, eikä osannut sanoa, kuuluiko ääni salissa oikeasti vai oliko se olemassa vain hänen päänsä sisällä.

”Tänään”, Lindri aloitti puheensa riisuen samalla maskinsa, ”löysimme jotakin, jonka saamisesta emme olleet uskaltaneet edes haaveilla. Te tiedätte, miksi olemme tänään kokoontuneet, ja te myös näette, kenen seurassa astelin tänne. Hyvät seuraajani, Atlas Moorcroft.” Hän viittoi vastahakoista Atlasia astelemaan lavalle, ja poika pakotti itsensä nousemaan penkistä. Ensimmäistä kertaa homehtunut penkki tuntui turvallisemmalta kuin mikään muu tilassa.

”Hänen avullaan me voimme aloittaa sodan etelää vastaan”, Lindri julisti korottaen ääntään huomattavasti. Hän tarttui Atlasia voimakkaasti hartioista pakottaen tämän muistamaan, miten voimakas hän oli. Lindri oli harteikas ja älykäs, ja jo se riitti pitämään Atlasin kuuliaisena. Lisäksi he olivat poissa hänelle turvalliselta alueelta, he olivat pohjoisessa. Kaikki nämä ihmiset voisivat tehdä hänelle mitä tahansa, vaikka hänellä olikin sudensilmät. Eihän hän niitä kenenkään satuttamiseen käyttäisi, ei, vaikka he satuttaisivat häntä ensin.

Lindri ei ollut varsinaisesti uhkaava, päin vastoin. Hän oli ollut varsin miellyttävä siihen mennessä, mutta Atlas ei siltikään tuntenut oloaan mukavaksi hänen otteessaan useiden ihmisten katsellessa.

”Kerrohan, Atlas, mitä meidän tulee tehdä ennen kuin julistamme minkäänlaista sotaa”, Lindri sanoi, ja ensi kertaa Atlas älysi heidän todella olevan eri puolilla. Lindri ei ollut uhkaava, sillä hänen ei tarvinnut. Hän ei ollut sadisti, hän ei tehnyt mitään turhaa vain nähdäkseen ihmisten kärsivän. Lindri eli tietylle päämäärälle, ja osasi tehdä kaikkensa sen eteen. Atlas tiesi, mitä Lindri halusi hänen sanovan. Hän ei uskaltanut avata suutaan, ennen kuin huomasin Memorian katsovan häntä rohkaisevasti. Memoria ei pitänyt tilanteesta yhtään sen enempää kuin hänkään, mutta heidän oli tehtävä se, mikä oli pakollista.

”Meidän täytyy vakuuttaa etelä siitä, että minulla todella on yhä sudensilmät”, Atlas kuiskasi toivoen äänensä pettävän, jottei hänen tarvitsisi jatkaa. ”Minä olen jo valehdellut heille, että menetin voimani.”

Kokoukseen osallistuvat ihmiset hurrasivat. Oli mahdotonta ajatella, että nämä ihmiset eivät olleet näytelmän tai oopperan yleisö vaan ainoastaan tietynlaisten silmien omistavien ihmisten joukkio, joka oli kokoontunut tavalliseen tapaansa. Heidän silmänsä kiilsivät, ja hurraahuudot yhdistyivät äänekkääseen käsientaputukseen. Kaikki oli hillittyä, mutta kuulosti silti ulkopuolisen korviin suunnattomalta ja päälle vyöryvältä melulta. Atlas tunsi kuolevansa siihen paikkaan, pöly ja valot pyörivät hänen silmissään.

”Uskomatonta, Lindri!” kuului korkea naisääni yleisöstä. Siihen vastasi muutama matalampi ääni, kunnes koko yleisö oli noussut seisomaan tuijottaen yhä haltioissaan lavalla seisovaa Atlasia. Sitä kesti hetken, kunnes Lindri nosti kätensä. Ihmisten huudot katkesivat kuin pysäytetty filmi, jokainen istuutui takaisin punaisille tuoleille.

”Ja sitten, rakkaat ystävät, me päätämme siitä, kuinka tuomme etelän tietoisuuteen sen, että meillä on Atlas, jolla on yhä voimansa”, Lindri lausui varoen sanomasta mitään Atlasia halventavaa. Jokainen yleisössä kaivoi kukin taskustaan, kukin laukuistaan muistivihon ja kynän. He toimivat kuin järjestäytyneet sotilaat, ja Atlas saattoi vain katsella hämmentyneenä silmiensä edessä avautuvaa näkymää. Muissa oloissa se olisi voinut olla ihailtavaa, mutta nyt se toi kylmiä väreitä Atlasille. Oli omituista ajatella, että nämä ihmiset olivat tappaneet muita saadakseen suunnattomia voimia, ja suunnittelivat tälläkin hetkellä sotaa. Sotaa Atlasin puolta vastaan. Ensi kertaa Atlas kirosi vastakkainasettelun. Mitä hyötyä siitä oli ihmisille alunalkaenkaan ollut? Nämäkin ihmiset näyttivät sivistyneiltä ja kunnolliselta, kun heitä katsoi, ja Atlas olisi kovasti tahtonut ylläpitää sitä mielikuvaa. Jos sotaa ei olisi verhottuna heidän ylleen, he olisivatkin täysin tavallisia kansalaisia. Ja jos vastakkainasettelua ei olisi, halua sodasta ei olisi, ja kaikki saisivat liikkua koko maassa.

Ja Atlas saisi oikeutuksen tunteilleen ilman sukujen vihaa. Hän saisi vapaasti istua hotellihuoneen sängyllä ja katsoa Mercurya, rakastaa häntä koko vapaasta sydämestään.