Sudensilmät: luku 18

Luku 18: Illusionisti

Köysi oli tiukasti hänen kurkkunsa ympärillä, kun hän ymmärsi, ettei tahtonut sitä. Se olisi paitsi järjetöntä, myös typerää. Looginen ajattelu heräsi vasta köyden todella kietouduttua hänen kaulansa ympärille. Ei hirttämällä, Lindrin aivot kertoivat hänelle, ja hän sai vain sekunnin murto-osassa kädet irrottamaan kiristyvän köyden kaulaltaan. Hän lysähti maahan ja antoi tuolin kaatua vierelleen. Lindri vain huohotti tuijottaen kattoa, sydämen pumpatessa verta säikähtäneeseen ruumiiseen. Hän oli elossa. Hän sai olla elossa.

Se kaikki oli tosin vain väliaikaista. Hän tulisi kuolemaan muutamaksi sekunniksi, mutta kukaan muu kuin hän ei saisi olla todistamassa sitä hetkeä. Voiton hetkeä. Oli tapettava itsensä suuremman hyödyn vuoksi ja elettävä kuolemansa jälkeen antaen suvun uskoa, että heidän edessään käveli vielä se tavallinen poika, joksi he hänet kasvattivat.

Lindri ei koskaan kuulunut suvulleen. Hän ei vihannut heitä tai kantanut mitään suurempaa kaunaa heidän valinnoistaan. Jopa äidin kouluttavat lyönnit unohtuivat sinä hetkenä, kun Lindrin mieli löysi keinon toteuttaa suunnitelmansa. Ei hirttämällä.

Jokin muu sen sijaan sopi täydellisesti hänen suunnitelmaansa. Lindriä ei hymyilyttänyt sen kerran, kun hänellä todella oli syy hymyyn. Silti tunteet jäivät yhtä hienosti ulkokuoren taakse kuin aiemminkin, kuin hänellä olisi ollut maski kasvoillaan.

* * *

Veitsi oli talon terävin. Tyrmä oli tyhjillään vartijoista, heidät oli päästetty lomalle nyt, kun Mercurya ei tarvinnut enää vahtia. Satunnaiset muut vangit olivat pysyneet Aelionin kartanon vankeina jo useita vuosia, eikä heidän vartioiminen ollut hyödyllistä.

Veitsivarasto oli vankikerrosta alempana, kukaan ei ollut uskaltanut ottaa sitä riskiä, että talon aseistus olisi asetettu samaan kerrokseen vangittujen henkilöiden kanssa. Suurin osa heistä oli vaarattomia, mutta ikinä ei voinut olla liian varovainen. Lindri seisoi terävin ja pienin veitsi kädessään tuijottaen sitä neutraali ilme kasvoillaan. Hän oli biologiansa lukenut, hän tiesi tismalleen, mihin pitäisi pistää. Epäilys ei kalvanut Lindrin mieltä, kun hän tarkisti ympäristönsä ulkopuolisten varalta ja painoi sitten veitsen läpi rinnastaan. Kipu oli olemassa vain muutaman raastavan sekunnin, kunnes tajunta petti. Sekin kesti vain muutamia sekunteja, sillä Lindri ei pistänyt itseään tappaakseen.

Hänen verkkokalvoillaan näkyi luminen maisema. Kartanon takapiha, mutta tiheämmällä ja lumiselmmalla metsällä. Lunta kaikkialla, mutta ei puhdasta sellaista. Taivaalta satoi tavallisen, häikäisevän valkoisen lumen lisäksi tummanpunaista nestettä, joka oli tahrinut lumen kaikkialta. Ympäristö näytti siltä, että useita henkilöitä olisi teurastettu samalle alueelle. Kaiken sen absurdin kauneuden keskellä istui Mercury, hyvin puettuna ja kauniimpana kuin monet naiset. Lindri yritti huutaa, mutta alitajunta päätti herättää hänet näystään ennen kuin sai ääntä suustaan. Hän heräsi veitsivaraston lattialta pidellen kaksin käsin rintaansa, josta vuoti yhä verta. Kipua ei kuitenkaan tuntunut enää, ei todellisena. Kipu oli pelkkä etäinen muisto.

Lindri nousi ylös tuntien pientä huimausta, mutta näkökenttä muuten entisellään. Ei jälkeäkään lumisesta maisemasta tai Mercurysta, muttei myöskään mitään entisestä poikkeavaa. Lindri ei ollut varma, mitä hän oli odottanut tarkalleen ottaen tapahtuvan, mutta täysi muuttumattomuus hänellä ei ollut mielessä.

Oli mahdoton ajatus, että Lindri olisi selvinnyt elossa ilman suunnitelmansa toteutumista, joten testi oli tehtävä. Hän keskitti katseensa veitsihyllyyn ja kuvitteli avaavansa sen ovet koskettamatta. Hyllyn lasinen ovi narahti auki ja muutama veitsi tippui hyllyltä pitäen tarpeettoman kovaa ääntä tippuessaan kiviselle lattialle. Lindri keskittyi seuraavaksi tippuneisiin veitsiin ja siirsi niitä katseellaan kohti hyllyä. Se kävi niin vaivattomasti, ettei se tuntunut edes todelliselta. Lindri oli tehnyt sen. Hänen silmänsä olivat muuttuneet, ne olivat voittamattomat, kunhan hän harjoittelisi vielä lisää. Lindri katsoi rintakehäänsä ja kuvitteli veren pois. Se tuntui imeytyvän liiviin kuin käsipaperiin, kadoten lopulta kokonaan näkyvistä. Pieni, onnistumisentunteesta seurannut hymy löysi tiensä Lindrin huulille.