Nälkä: luku 4

Luku 4 (Maa, 3014)

Yöt ovat aina päiviä pitempiä. Illuusio, tietysti. Valvovan, itseään ja maailmaa tutkiskelevan ihmisen illuusio. Tänä yönä se on kuitenkin Iikalle todellisuutta. Leiriaukio on tyhjä ja hiljainen, hiljaisempi kuin auringon vielä laskiessa. Tämä ei kuitenkaan ole enää turvallista hiljaisuutta, tämä ei saa Iikaa tuntemaan itseään eläväksi. Päin vastoin. Iika ei ole aikoihin tuntenut olevansa voimattomampi. Hän hengittää yön kylmää ilmaa sisäänsä ja katsoo, kuinka tähdet kurottuvat hänen ylleen. Aukiolta ne näkee, mutta metsästä, makuusijojen luota tuskin. Iika ei pidä yöstä tai tähdistä, hän ei näe niissä syvempää merkitystä kuten osa näkee. Hänellä ei riitä mielikuvitusta keksimään niistä kaunista vertauskuvaa, hänelle ne ovat vain taivaalla olevia valoja ilman suurempaa merkitystä.

Unet sen sijaan ovat tärkeitä. Ne kertovat jokaiselle kulkijalle, mitä he todella ovat ja ajattelevat. Siksi Iika ei voi nukkua, hän ei tahdo nähdä jälleen samaa unta. Hän ei tahdo enää koskaan nähdä niitä kasvoja yllään, ei sillä tavalla. Se ei voisi olla hänen todellinen muotonsa, ei häntä oltu siihen luotu. Ahdistus valtaa Iikan ruumiinosa kerrallaan, se tuntuu ensin sormenpäissä ja varpaissa, leviää sitten hitaasti muualle. Iika tietää sen toimintaperiaatteen, mutta vihaa sitä silti yhtä suuresti kuin aiemminkin. Jos hän vain olisi rohkea. Oppisi taistelemaan suurta pelkoaan vastaan. Vai oppiiko kukaan? Ehkä osa. Ei kukaan Peuraheimossa. Ei Iikan maailmassa ole sankareita, tuskin sankarin puolikkaitakaan.

Makuusijoilta päin kuuluu askelia. Polulla kävelee joku. Iika ei vaivaudu kääntymään, hän tietää, että on kyseessä kuka tahansa, hän saa kuulla tuomionsa pian.

”Iika, ei tämä voi jatkua näin.” Nikki. Tauko, toinenkin. Iika kuulee, miten Nikki vetää henkeä. Tämä on vaikeampaa hänelle kuin Iikalle, vaikka Iikastahan tässä on kyse. ”Miten minä voin sinua auttaa, kun sinä kävelet täällä katse tähdissä ja näytät siltä, että elämä on paennut sinusta?” Nikkin ääni ei ole tuomitseva, hän kuulostaa aidosti huolestuneelta. Iika ei muista, milloin on kuullut sen äänensävyn edellisen kerran. Edellisen kerran hänestä on huolehdittu äidin toimesta, ja äidin kuolemasta on vierähtänyt puolet Iikan elämästä.

Iika kääntyy ja kohtaa Nikkin tummat, avuliaat silmät. Nikki näyttää kauniilta tähtien valossa, hänen kasvonsa ovat symmetriset ja huulensa täyteläiset. Keho on sopusuhtainen, kapea juuri oikeista kohdista.

”Ajatteletko sinä koskaan, millaista olisi elää Peuraheimon ulkopuolella?”

Nikki näyttää kauhistuneelta. Tätä hän ei olettanut tulevan. ”Iika, sinä et –”

”Vastaisitko minulle?”

”Minä...” Nikki painaa päänsä alas. Hän näyttää satutetulta. ”Ei. Minä en ole koskaan ajatellut elämää heimoni ulkopuolella. Me kuulumme tänne.”

”Onko kukaan koskaan lähtenyt?”

”Iika, me emme voi antaa sinun lähteä.”

”Ketkä me? Kuka minua täällä jää kaipaamaan?” Veljen kuva piirtyy terävänä mieleen, mutta Iika huitoo sitä taaemmas. Ei hän sellaista kaipuuta halua osakseen.

”Tiedät lain”, Nikki sanoo, kun ei voi muutakaan. Iika tuntee kyseenalaista voitontunnetta siitä, ettei Nikki voinut kieltää hänen lausettaan. Ei kukaan näin suuressa heimossa tule muistetuksi. Ei, vaikka kuinka olisi johtajan sisar. Tai ehkä juuri siksi Iika näkee käännettyjä selkiä ja kuulee surumielisiä, pahoittelevia kuiskauksia. Kunpa hän olisikin kaltaisemme.

”Olen valmis kantamaan vastuuni siitä”, Iika vastaa, vaikkei tiedä ollenkaan, mitä sanoo. Se vain tuntuu oikealta. Se, mitä vastuu on, on selvitettävä myöhemmin. Opittava kokemuksen kautta.

Ja sitten on laki. Yksi ainoa laki, joka säätelee kulkevia. Heimoja on kaikkialla luonnossa, mutta vain yhdellä heimolla – Pääheimolla – on valta päättää laista. Ja laissa on vain yksi merkki, joka koskee jokaista kulkijaa. Ilman heimoasi sinä olet kuollut. Käytännössä se tarkoittaa ihmisille sitä, että jos he lähtevät heimostaan – tai jos heidät siitä häädetään – he ovat sidottuja tiedottomuuteen. Näennäiseen tiedottomuuteen omasta menneisyydestään. Heistä tulee kuolleita. Kukaan heimossa ei saa koskaan puhua lähteneestä, eikä lähtenyt saa koskaan puhua heimostaan. Elämän voi aloittaa alusta. Ja vaikka heimossa tapahtuisi maailmaa suurempaa vääryyttä, lähtenyt ei saa avata suutaan kertoakseen.

Laki. Yksi ainoa laki, joka tekisi Iikasta olemattoman, jos hän lähtisi. Hän ei voisi koskaan puhua edellisestä elämästään.

”Sinä et tiedä, mistä sinä puhut”, Nikki sanoo ollen valitettavan oikeassa.

”Minä olen harkinnut tätä pitkään.” Valhe. Toinen tai kolmas saman yön aikana, Iika on jo tippunut laskuista.

”Et sinä oikeasti halua lähteä”, Nikki kuiskaa ottaen askeleen Iikaa kohti, mutta tämä pakenee. Ottaa askelia saman verran kuin Nikkikin, mutta taaksepäin. ”Sinä olet asunut koko elämäsi Peuraheimossa, eikä mikään täällä oikeuta sinulle lähtöäsi. Ei täällä ketään nähdä yksilönä, me kaikki olemme mestari Cyanin peuralaumaa. Sinua ei pidetä sen huonompana kuin muitakaan.”

Totta. Ja siksi Iika lähtee, lähtee tänä samaisena yönä. Ei Nikki tiedä. Ei heimo tiedä. Iika tietää, ja hän tahtoo lakata tietämästä, kadottaa muistot heimostaan. Muistot käsistä ja vaarallisesti hymyilevistä kasvoista yllään. Ei niitä enää koskaan.

”Minä olen päättänyt.” Ääni vapisee, se ei kerro päätöksestä vaan epävarmuudesta.

”Mieti vielä aamuun, Iika kiltti, et sinä tällaista voi yhtäkkiä tehdä.”

”Voin”, Iika sanoo. Ensimmäinen ajatus, paras ajatus. Ainakin siihen asti. ”Sano muille... Ei. Älä sano muille mitään. He voivat kuvitella aivan mitä haluavat, ehkä he muutamassa päivässä huomaavat jonkun puuttuvan.”

”Mestari Cyan huomaa! Hän raivostuu, kun päästin sinut menemään!”

Cyanin nimi raastaa Iikaa, Iika ei tahdo muistaa. Tämän yön jälkeen kukaan ei mainitsisi hänelle veljensä nimeä, hänellä ei olisi veljeä. Eikä heimoa. Ei mitään.

”Nikki... Et sinä minua päästänyt. Minä menen joka tapauksessa.”

Nikki näyttää surulliselta. Heikolta. Sellaisella tavalla, joka ei sovi hänelle. Nikkiä pukee vahvuus, tietynlainen kovuus hänen kulmiensa kaarteessa ja ristityissä käsivarsissaan. Iika vastustaa halua astua lähemmäs ja halata Nikkiä viimeisen kerran pelkästä myötätunnosta. Hän hymyilee tytölle surumielisenä ja kääntyy miettimättä sitä, että tämä on viimeinen kerta, kun hän näkee leirinsä. Tai pelkän leirin. Ei hänen leirinsä enää sen jälkeen, kun hän on kävellyt joenviertä tarpeeksi pitkälle.

”Iika!” Nikki huutaa hänen peräänsä, mutta ääni kuuluu kaukaa. Nikki ei uskalla seurata Iikan askelia, vaikka huutaakin yhä tälle. Sanat ja tekemättömyys ovat ristiriidassa, mutta se ei juurikaan yllätä. Ei kukaan täällä ole valmis todella elämään toisen elämää.

Iika kävelee, kunnes ei enää kuule Nikkiä tai näe tähtiä taivaalla. Hän ei katso taakseen, vaikka aivan hyvin voisi. Siellä ei ole enää leiriä, ei mitään, mitä nähdä. Pelkkää metsää, hänen epätoivonsa ja virheidensä kotia. Minne hylkiöt joutuvat? Minne voi mennä ihminen, jota ei enää rajanylityksen jälkeen ole kenellekään olemassa? Iika tietää, että on olemassa hylkiöiden perustamia, pienempiä heimoja. Niissä pätevät silti samat säännöt kuin muissakin: ilman heimoasi olet kuollut. Entistä heimoa ei enää muistella, vaan keskitytään uuteen niillä voimilla, mitä on vanhasta jäänyt jäljelle. Ja Iikaa pelottaa. Hän ajattelee menneisyytensä jäävän vain etäiseksi kuvaksi harkitsemattoman päätöksensä taustalle. Niin kuin hän voisi vain lähteä ja unohtaa menneisyytensä tavalla, jolla hänen pitäisi. Mutta kipu tuntuu silti yhä vartalossa kuin se olisi ilmestynyt siihen vasta äsken.