sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Nälkä: luku 6

Luku 6 (Maa, 3014)

Ei mene kauaakaan huomata, miten kivikkoista Ilvesheimon mailla on. Maa on lähes pelkkää mustaa ja harmaata kalliota, ja Iika tunnistaa leirinalueen rajan pienistä, pyöreistä kivistä. Ilse nyökkää leirialueen suuntaan ja viittoo Iikaa menemään edellään. Tyttö kävelee puiden lomasta alueelle, jolla on puita harvakseltaan. Se ei muistuta juuri millään tavalla Peuraheimon leiriä. Peuraheimossa oli ollut selkeä aukio, täällä sellaista ei varsinaisesti ole. Rakennelmia ja telttoja on pystytetty ympäriinsä, alue on rajattu kivillä. Leiri muistuttaa pientä kylää.

Iika huomaa telttojen olevan isompia ja pienemmällä alueella kuin Peuraheimossa. Hän tietää, että joskus tulee vielä aika, jolloin hän ei enää muista, millainen leiri Peuraheimolla on. Aika, jolloin ainoa leiri, johon hän osaa ja haluaa verrata, on Ilvesheimon leiri. Se ei näytä vielä kotoiselta. Iikaa kylmää. Hän on lähtenyt. Tällä kertaa oikeasti, ei pelkästään harhailemaan metsään ja miettimään, olisiko lähteminen hänelle oikea vaihtoehto. Iika ei tiedä vielä vastausta, hän ei voi luottaa ailahtelevaan mieleensä. Kunpa ajatus siitä, että tämä on oikea ratkaisu, palaisi pian takaisin. Epävarmuus huojuttaa polkua hänen jalkojensa alla.

”Leiri”, Ilse sanoo. Hän odottaa Iikan vastaavan, vaikkei tyttö tiedä lainkaan, mitä hänen pitäisi sanoa. Karu leiri ei vaikuta asialta, josta voisi sanoa mitään positiivista. Se ei näytä kotoisalta. Ihmisiäkään ei näy. 
”Missä kaikki ovat?”
Ilse naurahtaa. ”Nyt on aamu.” Tosiaan. Eihän Iika ole tottunut aikaisiin herätyksiin, veli ei koskaan antanut hänelle metsästysvuoroa aamusta. Se muuttuisi. Kaikki tulisi järjestymään aivan uudestaan, hänen mielensä metsä raivattaisiin ja tilalle kasvaisi jotain uutta, jos niin olisi tarkoitettu. 

”Ja osa on metsästämässä aamun ensimmäisellä vuorolla”, Ilse selittää nyökäten muutaman metrin päässä olevaa tulentekopaikkaa kohden. 
”Onko jokaisella oma vuoronsa päivässä?”
Ilse katsoo Iikaa kuin tämä olisi menettänyt järkensä valon. ”Tietysti on, meitä on täällä noin kaksikymmentä”, Ilse kertoo, ”joten jokaisen on metsästettävä ruokansa itse.” Iikan suu loksahtaa auki. ”K-kokonaan itse?”
Ilse ei sano mitään, tuijottaa vain Iikaa suoraan silmiin. Edelleen samalla tavalla kuin aiemmin; kuin hän olettaisi Iikan jo tietävän. Ilse on jo muodostanut hänestä tiettyjä mielikuvia, eikä Iika juuri pidä siitä, millaisen kuvan on itsestään antanut.

”Tutustutatko minut leiriin? Tai koko Ilvesheimoon?”
”En.” Hetken Iika luulee Ilsen pilailevan, mutta tyttö katselee leiriään vailla pilkettä silmäkulmassaan. ”He saavat itse huomata sinut.”
”Samalla tavalla kuin sinä huomasit minut, sepä on hyvä idea.”
Ilse siristää silmiään. ”Haluatko sinä tätä vai et?”
Iika ei sano mitään. Hän ei taaskaan tiedä, ja vaikka tietäisikin, hän ei voi olla varma siitä, mitä suu sanoo, jos sen avaa. 
”Se on kokeesi ensimmäinen vaihe.”
”Ensimmäinen kuinka monesta?”
”Tulet huomaamaan.”
Iika huokaisee syvään ja miettii, mitä tapahtuu, jos hän ei tulekaan huomaamaan. 

Yhdestä teltasta, siitä, joka on lähimpänä tulentekopaikkaa, astuu ulos ihminen. Kyseessä on epätavallisen pitkä nuori mies, jolla on jousi käsissään heti aamusta. Hänen on täytynyt nukkua se vierellään. Iika ei erota kasvonpiirteitä kaukaa, mutta kun mies kävelee lähemmäs, hän huomaa tämän näyttävän kauniilta. Miehellä on sirot ja ajattomat piirteet. Hän on kaunis androgyynillä ja hienostuneella tavalla. Hiukset ovat syvänmustat ja valuvat sulavasti miehen oikealle olkapäälle. Keho on solakka, mutta voimakas. Hänen vaatteissaan toistuvat tummanvihreä, musta ja harmaa. Iika katsoo omia vaatteitaan, ja häpeää repeämiä niissä. Hänen on täytynyt juosta lujaa. Mutta ei niin lujaa, kuin hänen sydämensä juoksee mustahiuksisen miehen kävellessä lähemmäs.

Mies ei tervehdi Ilseä, kumpikaan ei toivota toisille kaunista aamua. Aurinko sirottuu havupuiden seasta leiriin, ja saa sen näyttämään hetken ajan Iikalle turvallisemmalta. Aurinko leikkii myös Ilsen verenpunaisilla hiuksilla, ja Iika havaitsee vasta nyt, miten kaunis tämä on. Ilse näyttää kauniilta erikoisella tavalla punaruskeine silmineen ja kapeine huulineen. Iikan keskittyessä Ilsen ulkonäköön vieras mies on astellut aivan hänen eteensä. Tämä luo kysyviä katseita kumpaankin tyttöön. Iika aistii, että miehen ja Ilsen välillä täytyy vallita luottamus, sillä mies ei käy Iikan kimppuun. Peuraheimossa ei oltaisi edes mietitty, mitä tehdä, jos leirissä on ylimääräinen. Tunkeilija ei olisi ehtinyt avata suutaan ennen kuin olisi menettänyt sen.

”Uusi?” Miehen ääni on syvempi kuin antaisi olettaa. Iika ei uskalla liikkua, mutta hän saa nyökättyä pienesti. Häntä tuijotetaan kahden silmäparin toimesta, eikä hän ole tottunut olemaan yksienkään silmien katseen kohteena. 
”Olen Iika”, hän sanoo ojentaen aavistuksen vapisevan kätensä miehelle, joka tarttuu siihen epäilemättä. Hän ei kuitenkaan katso kätellessä Iikaa. Hän katsoo Ilseä, kuin kysyäkseen, mitä tämän mielessä liikkui, kun hän toi vieraan leiriin. 
”Rani”, mies esittäytyy nyökäten. ”Ilse ei olekaan hetkeen tuonut uusia. Tästä voi tulla hauskaa.”

Iika ei uskalla kysyä, mitä hauska tarkoittaa Ilvesheimossa. Hän ei ole varma, tietääkö sanan merkitystä enää muutenkaan, vai onko joku sotkenut sen ja kirjoittanut tilalle uuden määritelmän. Iika vetäytyy hieman taaksepäin katsellen Rania ja Ilseä odottavasti. Hän odottaa edes toisen avaavan suunsa, jotta hänen ei tarvitsisi. Odottaessaan Iika ehtii laskea puiden lomassa olevat teltat. Seitsemän. Niistä viisi on hyvin isoja, mutta kaksi muuta ovat pienempiä. Ne ovat sivussa muista. Sillä tuskin on suurta merkitystä, mutta sen ehtii huomata muutamassa odotuksen täyttämässä sekunnissa. Teltat eivät kuitenkaan syötä Iikan suuhun sanoja sanottavaksi.

”Minä näytän tulokkaalle rajat”, Rani sanoo ojentaen voimakasta kättään Iikaa kohti. Ilse tarttuu käteen ennen kuin Iika ehtii varsinaisesti edes huomata sen lähestyneen häntä.
”Ei vielä tulokas”, Ilse oikaisee, ”hänen pitää selvitä koetuksista ollakseen virallinen uusi tulokas heimossamme.” Ilse päästää irti Ranin kädestä jättäen punaisen jäljen siihen, mistä oli puristanut. Sitten Ilse luo merkittäviä katseita kumpaiseenkin ja lähtee kävelemään kohti tulentekopaikkaa. Iika huomaa katsovansa hänen menoaan senkin älkeen, kun Ilsen selkä on jo kadonnut hänen näkyvistään. 
Selkä. Iika muistaa oman selkänsä. Entisen heimonsa merkin.

”Heimomerkki”, Iika päästää sanan ulos kykenemättä löytämään sille muita sanoja vahvistukseksi. Rani tarttuu kuitenkin sanaan ja ojentaa Iikalle veitsen vyöltään. Tyttö pistää merkille, ettei veitsi ole suinkaan ainoa teräase Ranin paksulla vyöllä. Siihen on kiinnitetty useampi terävältä, pitkältä neulalta näyttävä ase. Iika näkee mielessään ihmisen kurkun, jonka kummaltakin puolelta pistää ulos neula. Rei'istä näkee sisään, jos haluaa nähdä. Kaulasta valuva veri on tuoretta ja tummaa, Iika voi miltei haistaa sen.

Eläimiä, Iika. Hengitys ei tasaannu. Niillä surmataan eläimiä.
”Ota veitsi ja aikaa. Tulen luoksesi uudelleen, kun tiedän työsi tehdyksi.” Ranin ääni herättää Iikan todellisuuteen, mutta hän jää vain katsomaan miestä kuin tämä olisi työntämässä neulojaan hänen kaulaansa. Hän ei kuule, mitä Rani sanoo, tiedostaa vain tämän puhuvan. Iika ei kuitenkaan uskalla sanoa, ettei kuuntele, ottaa vain veitsen miehen kädestä ja tietää, mitä tehdä. Se riittää.
Puut ovat harvemmassa täällä kuin Peuraheimossa, joten Iika tietää, ettei hänellä ole paljoa aikaa. Jos yksikin Ilvesheimoon kuuluva herää ja näkee hänet metsässä viiltämässä selkäänsä, he tappavat hänet. Iika on varma siitä. Ilse ei kerro kenellekään hänestä, Ranista hän ei osaa sanoa. Miehen tummanvihreät silmät eivät ole vielä kertoneet Iikalle, millainen hän on. 

Peuraheimon merkki on yläselässä. Pahimmassa mahdollisessa paikassa. Iikan käsi ylettyy sinne vain vaivoin, mutta kun hän saa veitsestä kunnon otteen, hän ei epäile viiltää. Heimomerkki on viimeinen hänet Peuraheimoon yhdistävä asia. Kipu pelottaa Iikaa. Kivun vuoksi hän lähti Peuraheimosta. Muistot palaavat yksi kerrallaan, kunnes ne lopulta muuttuvat ensin joeksi, sitten mereksi. Riittävä syy viiltää heimomerkki pois, painaa veitsi tarpeeksi syvälle selkään. Ei enää koskaan paluuta. Tällä kertaa se tuntuu vapauttavalta.

Iika painaa veitsen selkäänsä. Hetkeen kipua ei tunnu, mutta kun se tulee, ja se tuntuu lämpimältä. Huonolla tavalla. Kipu tuntee Iikan, sillä on hänelle enemmän kerrottavaa kuin kenelläkään täällä. Miten maailma edes toimii? Iika lähtee impulssin varassa entisestä leiristään, päätyy toiseen leiriin ja siellä hänet otetaan mukaan noin vaan. 

Ilman heimoasi olet kuollut. Iika viiltää uudestaan. Ei enää Peuraheimoa. Maailma on yksinkertainen, ja pienen hetken se tuntuu ihanalta. Ei velvollisuuksia, ei kipeitä muistoja. Häneen sattuu Peuraheimon takia tänään viimeisen kerran. Kolmas viilto ei tunnu enää niin pahalta, kun Iika tietää, että se erottaa hänet lopullisesti menneisyydestään. Selkää pitkin valuva veri on hänen polkunsa kohti Ilvesheimoa.

 Vedettyään vaatteet ylleen ja asteltuaan haparoivin askelin takaisin leiriin, Iika näkee Ranin odottamassa. Miehen ilme on levollinen. Veri tuntuu märältä ja lämpimältä Iikan paitaa vastaan, mutta hän ei odota saavansa mitään parantumiseen. Aika saa jättää haavansa Peuraheimon merkin päälle, jotta se muuttuisi tunnistamattomaksi.

”Leiriä en aio esitellä, sen saat oppia tuntemaan itse”, Rani sanoo vieden Iikaa mukanaan sinne, minne Ilse oli kävellyt muutamia hetkiä sitten. Sillä suunnalla olisi ilmeisemminkin jotain tärkeää. ”Ilse tahtoo sinun olevan mahdollisimman itsenäinen, muista se.”
”Olitko sinäkin aluksi itsenäinen, ennen kuin sinut hyväksyttiin Ilvesheimoon?”
Rani ei vastaa, ja Iika tuntee kuumotusta poskillaan. Kysymys on sittenkin tungetteleva. Rani osaa säiyttää henkisen etäisyyden uuteen heimokokelaaseen mainiosti, eikä Iika voi syyttää häntä viileydestä. 

He kävelevät metsässä, jossa ei ole polkuja. Niitä ei ole Ilvesheimon reviirillä lainkaan. Metsä muuttuu sitä sankemmaksi, mitä pitemmälle he kävelevät, ja Iika epäilee, ettei osaa kävellä tänne uudelleen. Metsä tummuu, aurinko ei pääse enää sirottamaan valoaan puiden läpi. Iika on yksinäisempi kuin koskaan, aurinko ei suo hänelle tukeaan. Ja sitten Iika näkee sen. Oikealla, täysin yllättäen, on kolme kallionlohkaretta. Ne ovat valtavia ja tuntuvat olevan metsän tummin kohta, ikään kuin ne levittäisivät syvää mustaa väriä ympärilleen. 

”Mestari Ilsen asuinsija”, Rani sanoo. Iika huomaa, että nyt hän kutsuu johtajaa mestariksi, vaikka aiemmin hän käytti tästä pelkkää etunimeä. Hän ei kuitenkaan lausu havaintoaan ääneen. 

Iika tuijottaa Ilsen asuinsijaa, eikä tavoita sen näkemisestä syntyvää tunnetta. Hämmennystä, pelkoa, kunnioitusta? Ei mitään niistä. Tai kaikkia kerralla.
Iika ei pysty enää katsomaan. Hän ei tiedä, mitä sanoa. Mestari Ilse asuu metsän pimeimmässä paikassa, ja hän asuu siellä yksin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti