sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Nälkä: luku 7

Luku 7 (Maa, 3014)

”Minä olen pahoillani.” Veljen ääni yhdistettynä hänen voimakkaisiin käsiinsä on myrkkyä, se tunkeutuu Iikan sisälle ja valuu alas, kunnes on kaikkialla hänen ruumiissaan. Hän ei uskalla hengittää, sillä hän pelkää myrkyn leviävän. ”Oikeasti, minä olen pahoillani.”
Ei ole. Jos olisi, hän ei tekisi näin. Hän antaisi Iikan hengittää, pitäisi metrin välin ja puhuisi kuten veljien kuuluu. Kunnioittavasti. Mutta kädet ovat liian voimakkaat, ne painavat Iikaa yhä kovemmin sammaleista kiveä vasten. Iika ajattelee, ettei ole siellä. Hän laskee yöllä näkemiään tähtiä, kunnes kipu leviää hänen aivoihinsa muuttaen tähdetkin verenpunaisiksi. 

Iika ei enää laske, hän keskittyy hengittämiseen. Sisään, ulos. Aivan kuten velikin. Iikaa oksettaa, hän palauttaa tähdet mieleensä ja kuvittelee niiden muodostavan kuvion yläpuolelleen. Veljen taakse. Tähdet muodostavat V:n muotoisen kuvion, joka muistuttaa Ilvesheimon symbolia. Mutta eihän Iika tiedä Ilvesheimon olemassaoloa silloin, kun tämä tapahtuu.

Hän herää havupeitteeltään ja tuntee hien valuvan ohimoiltaan. ”Unta”, hän sanoo ääneen, eikä piittaa, vaikka joku kuulisi. Eikä kukaan kuule, Iika nukkuu jo kolmatta viikkoa ulkona kokelaana. ”Se oli vain unta.” Iikan ääni kuulostaa valheelta, se on yhtä hauras kuin silloin, kun hänen unensa tapahtuma oli totta. Ei tosin täysin totta. Veli ei koskaan pyytänyt anteeksi. Eikä Iika enää muista, mikä on totta ja mikä ei, uni sekoittuu todellisiin muistoihin ja vääntää ne yhdeksi kieroksi kokonaisuudeksi, joka mustaa hänen mieltään.

Hän on ollut jo tarpeeksi kauan pois Peuraheimosta, jotta voisi unohtaa. Niin hän oli kuvitellut. Jos ei näkisi joka päivä isoveljeä ja heimon maita, unetkin katoaisivat ja hän saisi vihdoin aloittaa uuden elämän. Ei hän saa. Iika miettii, miksi maassa edes on lakina, ettei heimosta lähdettyään saa puhua menneisyydestään. Vielä Ilvesheimoon saapuessaan hän oli vakuuttanut Ranille ja Ilselle, ettei edes haluaisi puhua entisestä heimostaan. Nyt hän ei ole enää varma. Uni jyskyttää aitona ja kuvottavana takaraivossa, muisto on liian tuore jättääkseen Iikan rauhaan.

Iika keskittyy kaikkeen siihen uuteen, jonka on jo saanut vaihdettuaan heimoa. Hänen selkäänsä ei enää satu, merkin päälle tehdyt haavat ovat alkaneet parantua. Niistä tulee parannuttuaan rumia, ja jälleen Iikan tekee mieli kirota lakijärjestelmä. Ajatukset harhautuvat.

Uudet asiat, Iika. Laske ne. Alitajunta puhuu nykyään Ilsen äänellä, ja siihen Iika on tyytyväinen. Hän luottaa johtajatyttöön, joka asuu metsän pimeimmässä paikassa ja karttaa kaikenlaista keskustelua puolison ottamisesta. Sillä siitä koko heimo puhuu; Ilsestä ja Ranista. Huhut ovat levinneet jopa vielä kokelaana kävelevän Iikan korviin. ”Mestari Ilsen pitäisi ottaa joku muu ja yllättää heimo”, niin he sanovat. Iika ei tiedä, mitä ajatella aiheesta. Hän näkee mieluummin asiat ja ihmiset yksilöinä, romanttinen kiinnostus lisää epätodennäköisyyksiä ja harhaluuloja. Sumentaa ihmisen harkintakyvyn.

Harkintakykynsä Iika tosin menetti jo vuosia sitten. Sen puuttuminen on tuonut hänet Ilvesheimoon, mutta toistaiseksi hän ei kadu mitään. Hän pitää ympäristöstä: kivikkoisesta metsästä, harvoista puista leirialueella, Ilsen asuinsijasta, tummana virtaavasta joesta toisella puolen leirialuetta ja tietysti siitä, että leirissä olessaan hän näkee tähdet. Samat tähdet, jotka hän kuvitteli ylleen Cyanin peittäessä näköyhteyden taivaalle. 
Menneisyys ei vielä ole kuristanut otettaan Iikan ympärille, mutta hän tietää sen vielä joskus tekevän niin. Unet kertovat jokaiselle, mitä he todella ovat. Iika tuntee oksennuksen maun suussaan ja nousee ylös.

Yöllä metsästäminen ei ole kiellettyä täällä, Peuraheimossa se oli. Asian varjopuoli on se, ettei Iika metsästä heimolleen vaan itselleen. Hän ei saa kuulla Ilsen kannustavia sanoja aamulla, sillä hän ei saa metsästää Ilselle. Kannustavat sanat johtajan suusta ovat muutenkin harvassa, hän jakaa tukeaan ainoastaan Ranille pitkien katseiden muodossa. Kävellessään tiedostamattaan kohti Ilsen asuinsijaa, hän huomaa miettivänsä Rania ja Ilseä. Muut leirissä eivät ole noteeranneet häntä suuremmin, mutta nämä kaksi jaksavat kumpikin omalla tavallaan katsoa hänen peräänsä.

”Minne sinä olet matkalla ilman joustasi?” Tumma, sointuva miesääni. Rani. Iika kääntyy katsomaan taakseen ja näkee mustahiuksisen miehen katsomassa häntä tummanvihreillä silmillään. Iika ei osaa pelkkien tähtien valossa sanoa, näyttääkö hän vihaiselta vai ei.
”En saa nukuttua, ajattelin käydä pienellä kierroksella.”
”Sinä olet uusi, joten kukaan ei katso hyvällä, jos näkee sinun poistuvan leirialueelta.”
”Mestari Ilse sanoi, ettei se ole kiellettyä. Yöllä saa metsästää.”
”Niin.” Rani astuu lähemmäs, ja nyt hänen silmiään voi lukea. Iika toivoo, ettei voisi. ”Yöllä saa metsästää, jos kuuluu heimoon. En näe joustasi, etkä sinä kuulu heimoon.”
”En vielä.” Iika yrittää kuulostaa mahdollisimman uhkaavalta, mutta ääni jää kurkkuun saaden Iikan lauseen kuulostamaan lähinnä lapsen inttämiseltä. Hän ei pelkää nuorta soturia, ei, vaikka tämä on häntä reilusti pitempi ja vahvempi.

”Minusta alkaa tuntua, että Ilse on tehnyt virhearvion sinun suhteesi.” Ranin ääni tihkuu pettymystä, hän on aidon ärsyyntynyt Iikan käytökseen. ”Et ole suorittanut kaikkia kokeitasi, joten sinulta olettaisi kunnioittavampaa käytöstä.”
”Kukaan ei ole kertonut minulle, mitä minun tulee tehdä päästäkseni leiriin.”
”Jos tietäisit, tekosi eivät olisi aitoja. Tekisit ne tekemisen vuoksi.”
Iika tuhahtaa. Hän astelee Ranin ohi pää uhmakkaasti pystyssä ja istahtaa takaisin havupatjalleen. Rani tuijottaa tytön menoa kuin tämä olisi vasta täyttänyt kymmenen kesää.

Rani huokaisee syvään. Hän on nähnyt tulokkaiden uhmakkaat silmät ennenkin, hän muistaa tuon saman lapsellisen tahdon. Ilse kuitenkin uskoo tytöstä hyvää, joten Rani yrittää parhaansa tämän kanssa. Mies tietää, ettei Ilse siedä, että hän lähentyisi kenenkään kanssa, joten hän yrittää kaikin tavoin kohdella Iikaa kuin saaliseläintä. Kunnioittaen, mutta etäännyttäen itsensä ylemmäksi olennoksi. Katsellessaan turkoositukkaisen tulokkaan istuvaa kehoa Rani ei voi olla miettimättä, onko Ilsellä henkilökohtaisia syitä ottaa tyttö leiriin. Tämä ei ole erityisen lahjakas, huutelee omaa näkökulmaansa jättäen muiden kannat huomiotta ja päivisin naurattaa heimon lapsia kuin olisi itse yksi heistä. Rani ei näe potentiaalia, ei yhtä ainoaa syytä ottaa lahjatonta, hälyttävän väriset hiukset omaavaa tyttöä leiriin. Kun hänen mielensä vihdoin löytää yhden hyvän syyn, hän heittää sen heti pois. Rani pudistaa päätään - Ilse ei ole tehnyt sitä, mitä hän epäilee enää vuosiin, hän ei saa ajatella johtajastaan sellaista.

”Iika, mikset yrittäisi vain nukkua?” Rani sanoo istuutuen tytön viereen. Hän tietää eleensä olevan ristiriidassa lauseen kanssa, mutta ei voi olla istumatta. Kun Rani katsoo Iikaa tämän suuriin silmiin, hän ei näe niissä onnellisuutta. Iika näyttää pahemmin eksyneeltä kuin saaliseläimeksi joutuva peura.
”En osaa.” Ääni on avuton, muttei lohduton. Iika osoittaa sillä pärjäävänsä, mutta Rani epäilee äänen viestiä. 
”En minäkään usein”, Rani vastaa, vaikka tietää vain ruokkivansa liekkejä.
”Miksi et?”
”Me emme saa puhua menneisyyksistämme, Iika. Emme koskaan.” Rani nousee ylös ja kävelee pois. On sanottu jo liikaa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti