Nälkä: luku 17

Luku 17 (Maa, 3014)

Pelko on ihmisen voimakkain tunne. Kun ajattelet pelkosi kohdetta, kehosi pettää sinut. Se ei suostu enää toimimaan kuten sen kuuluisi, hetkeksi kaikki lakkaa merkitsemästä. On vain suuri pelko sen kaiken muun tilalla. Mutta kun kohtaat pelkosi, ja se katsoo sinua takaisin silmiin, sinusta ei tunnu enää miltään. Keho menettää kykynsä toimia, jokainen solu vastustaa liikettä. Yksikään ajatus ei kulje selkeää reittiä. Hetkeksi sinä lakkaat olemasta.

Syaaninsiniset silmät eivät ole kohdanneet Iikan vaaleansinisiä silmiä useaan viikkoon, mutta kun ne nyt kohtaavat, pelko ottaa täysin vallan Iikasta. Hän yrittää pakottaa itseään liikkeelle, muttei muista, miten kävellään. Jokainen yritys siirtää jalkoja on tyhjä, ja Cyanin silmät lähestyvät jokaisen epäonnistuneen pakenemisyrityksen myötä. Hetken Iika ajattelee, että hän näkee unta. Tämä tapahtuu vain hänen päässään, ja kun hän herää, hän muistaa, että on turvallisesti omassa teltassaan.

Silmät ovat kuitenkin aidot, liian aidot, ne eivät huijaa Iikaa enää. Pelko ei tuntuisi unessa tältä, se on todellisuudessa jotakin paljon suunnattomampaa. Unessa koettu pelko loppuu heräämiseen, todellinen pelko tykyttää Iikan suonissa vielä useita päiviä, vuosiakin.

Veli näyttää aluksi hämmästyneeltä, sitten hänen huulilleen kohoaa hymy. Ei sellainen, johon Iika on tottunut. Kaunis hymy. Se voisi olla aito, jos se ei olisi Cyanin huulilla.

Pelko on liian lamaannuttava, jotta Iika huomaisi veljensä olevan väärällä reviirillä. On useita satoja metrejä rajalle, eikä Cyanin kuuluisi osata kulkea sen tällä puolella.

”Iika”, Cyan sanoo tietäen sen olevan väärin. Ilman heimoasi olet kuollut. Peuraheimon johtajana hänen tulisi olla se, joka kieltäisi heimosta lähteneet kaikkein eniten. Varsinkin oman sisarensa. Sisaren, jonka maille hän on tunkeutunut. Ristiriita on liian räikeä, hän on jo ylittänyt lain rajan. ”Siitä onkin hetki.” Ei ole paluuta takaisin.

”Ei tarpeeksi kauan”, Iika sanoo äänen kuulostaessa osin siltä, että hän tukehtuisi. Siltä hänen kurkussaan tuntuukin; tukehtumiselta, hitaasti lähestyvältä ja sisältä puristavalta kuolemalta. Hän ei voi tehdä mitään. Veli kävelee lähemmäs, ei uhkaavasti, mutta hän kävelee silti. Pakokauhu saa Iikan miltei huutamaan.

”Ssh, ei hätää, sisko rakas. Minä tässä”, Cyan sanoo kuulostaen ensimmäistä kertaa vuosiin isoveljeltä. Sellaiselta veljeltä, jollaiseksi hänen olisi kuulunut syntyä.

”Ei”, Iika kuiskaa muistaen veljen voimakkaat kädet itseään vasten. Tuo hymy ei koskaan ollut hänen kasvoillaan silloin, se oli eri versio Cyanista. Voisiko hän luottaa tähän versioon? ”Me emme enää tunne toisiamme.”

”Mutta se on valhe, Iika”, Cyan sanoo pehmeällä, miltei lempeällä äänellä. ”Edes laki ei voi ottaa meiltä sukulaisuuttamme pois. Me olemme aina sidottuja toisiimme.”

Cyan ei astu enää lähemmäs, ja Iika tuntee voivansa vihdoin hengittää. Pahin uhka on hetkeksi ohi, ja hän pystyy keskittymään siihen, mitä oikeasti tapahtuu. Hän voi vetää rajan todellisuuden ja kauhukuvan välille.

”Sinun ei kuulu olla täällä”, Iika ymmärtää vihdoin. 

”Minun jos kenen kuuluu olla täällä, kyllähän sinä sen jo tiesit. Sinä olet aina ollut älykäs tyttö, Iika, ja sinä varmasti tiedät, miksi isoveljesi on täällä. Vai etkö ole jo huomannut? Polkusi on ristennyt omani kanssa jo kahdesti lähdettyäsi.”

”En ymmärrä.” Iika kuulee vain valheita. Hän ei ole älykäs, eikä hän ole kohdannut Cyania kertaakaan Peuraheimosta lähdettyään. Ei muualla kuin painajaisissaan.

”Ruumiit, Iika. Sinä olet varmasti nähnyt ne.” Nyt hymy Cyanin huulilla on tutun vino. Se on täynnä syvää voitonriemua.

Iika vetäytyy taaksepäin. Ajatukset ovat vielä pelon jäljiltä sekaisin, hän ei osaa yhdistellä paloja toisiinsa.

”Sinäkin olisit voinut olla aiheuttamassa uuden heimonjohtajasi järkyttyneen ilmeen. Olisit voinut olla se, joka tappoi sen vanhan haaskan Ilvesheimosta. Mikä hänen nimensä oli, vai kuulitko sitä edes? Olitteko läheisiä, kertoiko hän sinulle, miten jäniksiä oikeasti metsästetään?”

Naja. Hän puhuu Najasta. Palasia ei voi enää yhdistää, ne palavat reunoista ja muuttuvat mustiksi. Niin mustiksi, ettei niitä enää näe kaiken sen pimeyden keskeltä. 

”Sinä et ole murhaaja”, Iika sanoo pitäen äänensä vakaana. ”En usko sinua. Peuraheimo ei murhaa toisten heimojen jäseniä.”

Hän katsoo veljeään. Syaaninsiniset silmät, vaalea iho, kulmikkaat poskipäät ja vaaleat kulmat. Vehnänvaaleista hiuksista pieni osa on jätetty palmikolle, ja muut on kynitty edestä. Voimakas keho on vuorattu erilaisin nahoin ja remmein. Mikään Cyanissa ei viittaa siihen, mitä hän on. Yksikään osa hänestä ei kerro hänen olevan mies, joka on useiden vuosien ajan painanut siskoaan maahan voidakseen yhtyä häneen. Edes kalpeat, vinosti hymyilevät huulet eivät paljasta hänen olevan poikkeava.

”Peuraheimo tekee, mitä sen käsketään tehdä.” Hymy hyytyy. Cyanin ilmeessä on jotain muutakin, mutta silmät eivät paljasta mitään. ”Sitähän minä tulin tännekin tekemään. Voit juosta varoittamaan uutta perhettäsi, tai...” Hymy palaa kasvoille.

Iika pudistaa päätään. ”En voisi.”

”Koska et voisi myöntää rikkoneesi lakia puhumalla minulle, toisen heimon jäsenelle?”

Iika pudistaa jälleen päätään. ”Ei, vaan koska kyseessä olet sinä.”

Joku on asettanut tikkuja poikittain Iikan keuhkoihin, sillä jokainen hengenveto tuntuu raastavan niitä. Tikut painautuvat keuhkoihin ja saavat Iikan tuntemaan itsensä heikoksi, täysin kykenemättömäksi toimimaan enää koskaan oikein. Cyanilla on vahva ote hänestä, Cyan on jokainen hänen keuhkojaan painavista tikuista. Vaikka hän lähti leiristä voidakseen jättää veljensä taakseen, Cyan on aina häntä edellä ja aina hänessä. 

Iika ei voi kertoa uudelle heimolleen siitä, että hänen veljensä on jostakin tuntemattomasta syystä tappamassa muiden heimojen jäseniä. Ei, sillä Cyanilla on valta, ja jos Iika kertoo hänestä, Cyan tietää, ketä syyttää. Ja syytettynä Cyanista tulee vihainen. Cyanin vihaa Iika ei kykene enää koskaan kohtaamaan. Iika ei voi ottaa sitä riskiä, että hänen veljensä laskisi sormensa uudelleen hänen iholleen.

”Miksi sinä kerrot tämän minulle? Sinä olet johtaja, ja sinun kuuluisi –”

”Noudattaa lakia? Kenties. Mutta sinä tiedät, minkä olen aina arvottanut lakia korkeammalle.”

Iika nielaisee. Tikkuja on nielussakin. ”Miksi sinä kerrot tämän minulle? Toistanko tämän monestikin vielä, ennen kuin vastaat?” Hän yllättyy äänensävystään.

Cyan puolestaan näyttää huvittuneelta. Siskon äkillisesti kohonnut ääni kuulostaa täydelliseltä hänen korvissaan. ”Käytä päättelykykyäsi, sinullekin on sellainen suotu.”

”Sinä haluat minun kärsivän siitä, etten uskalla kertoa sinusta”, Iika tunnustaa. Hänestä tuntuu väärältä puhua uskaltamisesta Cyanille, joka on aiheuttanut kaiken sen pelon hänessä. Cyan ei epäilisi käyttää hänen pelkoaan kiillottaakseen sädekehäänsä. ”Haluat nähdä, mitä tämä aiheuttaa minussa. Kerrot minulle vain tappavasi ihmisiä ilman mitään taustaselvitystä tai edes –” Iika vaikenee. Hän kuulee sydämensä lyönnit korvissaan. ”Tai edes varmaa tietoa siitä, että sinä olet oikeasti tappanut heitä. Oletat minun uskovan niin vain, koska kyseessä olet sinä. Koska minä pelkään sinua edelleen.”

Iika kuvittelee pelon sisälleen. Hän näkee sen pienenä, hänen sisällään uinuvana kauriina, joka herää hänen käskystään ja yrittää potkaista. Jokaisella yrityksellä se kutistuu. 

Pelon myöntäminen tuntuu samalta. Kauriinvasa hänen sisällään ei ole enää suuri, se on niin pieni, että se voisi kadota, jos hän käskisi. Se tulee palaamaan vielä useaan otteeseen, mutta tällä nimenomaisella hetkellä Iikalla on vielä valta päättää siitä.

”Voisin ottaa askeleen lähemmäs ja todistaa sinun olevan oikeassa.”

Iikan silmät laajenevat ja Cyan naurahtaa. Ei pahantahtoisesti, päin vastoin. ”Meillä ei ole mitään hätää, Iika. Minä jätän tämän asian sinun aivoihisi nukkumaan, saat tehdä sille mitä haluat. En kerro sinulle enempää enkä myöskään vahingoita sinua. Ole rauhassa.”

”Et sinä minua vahingoittaisikaan, en epäile sitä. Mutta epätietoisuus siitä, mitä tässä maailmassa tapahtuu, satuttaa enemmän.”

Cyan nyökkää. ”Olet aivan yhtä epätietoinen kuin minäkin.”

”Ja silti sinä olet meistä se, joka sanoi tappaneensa ihmisiä. Ihmisiä, jotka minä olen nähnyt kuolleena tietämättä, miksi heidän vertaan on vuodatettu.”

”Ole onnellinen tietämättömyydestäsi”, Cyan sanoo äänellä, joka on sama, jolla Iika muistaa hänen puhuneen heimokokouksissa. Iika tietää hänen tarkoittavan jokaista sanaa, ja se jättää häneen pahemman jäljen kuin nyrkki jättäisi.

Hän nyökkää kevyesti veljelleen ja kääntyy. Cyan ei tapa ketään tänään. Hän ei ollut täällä siksi, Iika tietää sen. Iika ottaa haparoivia juoksuaskelia ja nauttii siitä, että hänen kehonsa toimii vielä veljen kohtaamisen jälkeenkin. Eläminen tuntuu jokaisessa ruumiinosassa, ja se tuntuu hyvältä.