Luku 13 (Maa, 3014)
Mustarastas. Sen on pakko olla. Iikan korvat eivät ole kuulleet sen miellyttävää, helisevää laulua aikoihin, mutta tunnistavat sen heti kuullessaan. Se on aamun ensimmäinen ääni. Hän on kuin onkin nukkunut, ja keho tuntee sen myös. Kehossa tuntuu rennommalta kuin yleensä, ruumiinosat eivät muistuttele kivuliaasti olemassaolostaan. Iikan kädet harovat turkoosinsinisiä hiuksia, ja silmäkulmassaan hän havaitsee liikettä. Rani. Mies herää nopeasti, hän hyppää miltei saman tien seisomaan. Iika ei ole koskaan nähnyt kenenkään heräävän samalla tavalla. Kun hän luo väsyneitä katseita Raniin, hän huomaa tämän silmien olevan täysin kirkkaat. Uni ei ole jättänyt niihin merkkiäkään.
”Sinä nukuit liikaa”, Rani toteaa selkeällä äänellä. Sitäkään uni ei ole muuttanut. Ja sitten Iika luulee ymmärtävänsä.
”Sinä et taida nukkua koskaan”, hän mutisee pakottaen jalkansa nostamaan kehon ylös. Se tuntuu kivuliaammalta kuin hän muistaakaan. Nukkumisesta on muodostunut Iikalle vitsaus – ensin hän viettää puolet yöstään löytääkseen tien uneen, ja sitten puolet aamustaan palatakseen takaisin todellisuuteen. Keho vastustelee, joten on keskityttävä mieleen. Pysyttävä terävänä.
Kestää vain muutama hetki, kunnes kaksikko on valmis jatkamaan taivallustaan. Maailma näyttää erilaiselta auringon valaisemana. Kylmän auringon. Se ei lämmitä hetkeäkään, pelkästään ilkkuu olemassaolollaan, kuin muistuttaakseen talven olevan käsillä.
Karhuheimon maat näyttävät aivan heimoltaan: maa on sammaleista ja pakoitellen kivikkoista, aluskasvillisuus on kuin pehmeää mattoa. Se on täysin erilaista metsää kuin mihin Iika on tottunut. Rani kävelee sammalilla tottunein askelin, hänen on täytynyt tulla tätä reittiä useasti aiemminkin. Iika katsoo miehen pitkää ja vahvaa ruumista, eikä voi olla miettimättä, mitä muutakin tämä on jo kokenut. Iika on kokenut tuskin puoliakaan samoista asioista, mutta silti hänen sisintään painavat sellaiset tuskat, joita Rani tuskin on joutunut koskaan kokemaan. He ovat tasavertaisia.
Heidän kävellessään Rani pistää merkille, että Iika tuijottaa häntä muutamia sekunteja liian pitkään ja alkaa väännellä hiuksiaan hermostuneena. Ele on hänelle tuttu.
”On niitä muillakin”, Rani toteaa vaivautumatta nyökkäämään Iikan hiuksiin päin. ”Näithän sinä varmasti mestari Edelweissin silmät.” Hänestä tuntuu vaaralliselta mainita maailman johtajan nimi negatiivissävytteisessä asiayhteydessä, joten hän katsoo varmuuden vuoksi jokaiseen ilmansuuntaan.
”Eivät nämä ole suuri ongelma minulle”, Iika sanoo hiljaa, ”entisessä heimossani niihin oltiin jo niin totuttu, ettei kukaan edes vaivautunut sanomaan mitään jatkeellisista. En vain itse ole tavannut ketään... ketään luonnotonta. En ennen mestari Edelweissiä.”
Rani luo Iikaan varoittavan katseen, sillä hän on maininnut puheessaan entisen heimonsa. Siitä ei kuitenkaan keskustella, Rani on yllättävän armeliaalla tuulella nukkumattoman yön jälkeen.
”Niitä syntyy aina välillä, sellainen on luonnollista”, Rani kertoo, ”ja oletko koskaan katsonut hiustesi rajaa? Siellähän on ruskeaa.”
Iika nyökkää. ”En vain haluaisi olla kävelevä muistutus jatkeellisista.”
”Jatkeellisia ei ole olemassa”, Rani sanoo nielaisten sanan enää. Puheenaihe on valonarka kaikissa heimoissa. Jatkeelliset olivat olleet nykyihmisten edeltäjiä; niitä, joiden maailmassa ei ollut pelkästään metsää ja jatkuvaa selviytymistä sen armoilla. Niillä oli ollut muutakin, jotakin sellaista, joista nykyihmiset eivät enää tienneet mitään. Siksi he ovat nyt jatkeellisia, myyttisiä esi-isiä, joita ei ole enää olemassa. Heistä muistuttavat ainoastaan geneettisesti poikkeavat yksilöt, kuten Iika luonnostaan turkooseine hiuksineen tai Edelweiss kirkkaanoransseine silmineen.
Iika ei ole koskaan vihannut itseään sen vuoksi. Se ollaan aina otettu vastaan tavanomaisena asiana, harva edes lausuu ääneen sanaa jatkeellinen hänen kuultensa. Sana unohtuu heidän käveltyään useita satoja metrejä puhumatta, Iika kiinnittää enemmän huomiota heimojen rajojen ylittämiseen ja metsän muuttumiseen kuin siihen, että hän oli jälleen muistanut hiustensa värin olevan luonnoton.
”Iika, minä aion astua ulos mukavuusalueeltani ja sanoa jotakin, joka varmasti lasketaan lain rikkomiseksi”, Rani rikkoo hiljaisuuden äänellä, joka kuulostaa Iikan korviin vierailta. Aivan kuin miehessä olisi muka vähääkään heikkoutta.
”Älä”, Iika kieltää ehtimättä ajatella, miksi. Hän muistaa, mitä on tehnyt. Hän on saman auringon katsellessa taivaalta kertonut Edelweissille, mikä hän on. Mikä on tehnyt hänestä Iikan. Hän pudistaa tahtomattaan ajatukselle päätään. ”Kertominen ei ole sen arvoista.” Iika tietää lauseensa paljastavan liikaa, mutta sanoo sen silti. Jossakin vaiheessa ihminen vain lakkaa ajattelemasta omaa parastaan.
”Sitten kierrän asiaa”, Rani sanoo kuulostaen jälleen omalta itseltään. Sellaiselta voimakkaan metsästäjän kuuluukin kuulostaa. ”Sanotaanko vaikka, että olen nähnyt muutamia sairaskohtauksia elämässäni. Se, mitä sinulle tapahtui, ei ollut sairaskohtaus.”
Iika pudistaa päätään. Hengitys tuntuu jälleen vaikealta, ja hän miettii, miten ihminen edes voi unohtaa, miten hengittää.
”Johtuiko se siitä, miten sinusta tuli heimon jäsen?” Rani jättää taitavasti mainitsematta Jaarin nimen ja sen, että kyseessä oli tappo. Jos asiaa ei sano ääneen, se ei tunnu yhtä pahalta. Muttei se myöskään lakkaa olemasta.
”Ei pelkästään”, Iika sanoo. Ennen kuin hän ehtii jatkaa, Rani sanoo: ”Se riittää minulle. En aio pakottaa sinua rikkomaan lakia kertomalla.” Iika nyökkää vastaukseksi. Niin paljon kuin hän onkin lakia vastaan, hän ymmärtää, milloin kumartaa sitä. Nyt ei ole se hetki, jolloin hän saa toimia omien ajatustensa mukaan.
”Entä heimoon liittyminen? Onko sinulla ajatuksia, joita haluaisit jakaa?”
Iika on niin häkeltynyt Ranin yhtäkkisestä halusta keskustella, ettei hän saa mitään ulos. Hän vain tuijottaa miestä hämmentyneenä suurilla silmillään. Sitten harmaan- ja valkoisenkirjavasta tajunnasta erottuu punainen piste. ”Ilse”, Iika sanoo nimen kuin ei enää muistaisi, miten se kuuluu lausua, ”minä haluan puhua mestari Ilsestä.”
Rani kurtistaa tummia kulmiaan. ”Mestari Ilsestä?”
”Hän ei pidä minusta”, Iika tunnustaa ajatuksensa. ”Hän vain... hän vain katseli, kun minä...” Sanat pettävät hänet jälleen kerran.
”Kun sinä tapoit petturin”, Rani auttaa saaden Iikan luomaan hänelle kiitollisen katseen. Se ei kuulosta niin pahalta Ranin lausumana, ei hänen pehmeällä, mutta syvällä äänellään.
”Mestari Ilse on eristäytyvä ja ankarakin luonne, muttei koskaan julma pelkästä julmuuden ilosta”, Rani selittää kuulostaen yllättävän lempeältä lausuessaan johtajan nimen. ”Loukkaat johtajaasi lausumalla noin ajattelemattomia päätelmiä.”
Iika ei katso Rania silmiin, hän ei halua nähdä niiden syyllistävää katsetta. Syyllisyys asuu hänessä ilman muiden muistutustakin. ”Minusta vain tuntuu siltä joka kerta, kun kävelen hänen ohitseen, hän ei... hän ei ole lämmin ihminen”, Iika jatkaa tiedostaen, että uppoaa joka sanalla syvemmälle.
Ranin ilme ei paljasta mitään, hänen askeltensa tahti on yhä sama. Hänen kätensäkään eivät puristu nyrkkiin, Iika ei löydä pienintäkään merkkiä suuttumuksesta. Ei, ennen kuin mies avaa suunsa. ”Johtajan ei tarvitse olla lämmin ihminen, mikä ikinä sellainen onkaan”, Rani sanoo jokainen sana tihkuen syvää halveksuntaa, ”mestari Ilse ei olisi päästänyt sinua leiriin, jos ei olisi tahtonut. Meillä ei ole ollut kokelaita aikoihin.”
”Ei sellaisia ole välttämättä vain osunut kohdalle”, Iika jaksaa yhä väitellä.
Tytön yllätykseksi Rani alkaa nauraa. Iikan mielessään kuvittelema nauru sopii täydellisesti yhteen todellisuuden kanssa. Rani kuulostaa auringonsäteeltä, lämpimältä ja haavoittuvaiselta. Iika ei ole varma, onko kuullut hetkeen mitään yhtä aitoa, yhtä kaunista.
Tilanne on mitä ristiriitaisin.
”Ei ole osunut kohdalle? Ei ole osunut kohdalle?” Rani kuulostaa siltä, etteivät hänen korvansa ole aikoihin tavoittaneet mitään yhtä huvittavaa. Iika tuntee olevansa jälleen lapsi, joka istuu keskellä leiriä kuuntelemassa riiteleviä aikuisia. Hän tietää, mitä sanat ovat, muttei ymmärrä niiden merkitystä.
”Mestari Ilse on tappanut edelliset kahdeksan meidän reviirillemme ajautunutta kysymättä heiltä mitään. Ja sinä sanot, ettei hän pidä sinusta. Miten sinä olisit selvinyt elossa tähän asti, jos Ilse ei olisi kiinnostunut sinusta? Hän ei ole sadisti, hän ei kiduttaisi sinua.”
Iikan suu loksahtaa auki. ”Hän... minä –”
”Mestari Ilse saattaa kenties tuntua sinusta etäiseltä, mutta tunne johtuu sinusta, ei hänestä. Hän rakastaa heimoaan syvästi.”
Iika uskoo sen. Sen näkee tavasta, jolla hän kävelee telttojen ohitse ja katsoo, miten hänen leiriläisensä valmistavat ruokaansa ja keskustelevat. Elävät normaalia elämää, jonka hän on heille antanut. Iika ymmärtää kyllä, mutta hän ei ymmärrä, miksi Ilse olisi säästänyt nimenomaan hänet. Kahdeksan ennen häntä olivat kuolleet, miksei hän ollut? Ilsessä ei ollut ollut häivääkään vihaa silmissään silloin, kun he olivat tavanneet metsässä.
Ajatus tuntuu vielä liian vieraalta ajatella, joten hän tarttuu seuraavaan. ”Hän rakastaa varmasti sinuakin”, Iika sanoo tietämättä olevansa röyhkeä. Hänhän on aina sanonut, mitä ajattelee. Sanaa ’harkinta’ ei oltu koskaan kirjoitettu hänen sanavarastoonsa. ”Teistä kahdesta puhutaan heimolaisten keskuudessa, paljonkin.” Iika yrittää hymyillä, mutta se tuntuu iholla niin vieraalta, että lopettaa yrityksensä heti.
”Me välitämme toisistamme enemmän kuin kukaan voisi välittää toisesta romanttisessa mielessä”, Rani vastaa pitäen äänensä tyynenä. Hän ei anna Iikan lapsenomaisen utelun häiritä itseään. ”Ymmärrän sen herättävän keskustelua.”
”He pitävät teitä parina.”
”Koska he eivät tiedä sellaisesta rakkaudesta.”
Iika pysyy vaiti. Hän ei tiedä mitään minkäänlaisesta rakkaudesta, hän osaa vain lipua hetkestä toiseen ja vältellä kipua sisällään. Purkaa sen ulos typeriin kysymyksiin ja ylimääräiseen energiaan.
”Mestari Ilse taitaa vaikuttaa kaikkiin sellaisella tavalla, minäkin tunnen sen välillä. Vaikka minulle tulee hänen seurassaan epätoivottu olo, tunnen silti, miten hän saisi minut taipumaan tahtoonsa pelkällä katseella”, Iika tunnustaa. Hän pitää sanojaan vieraina, tuntuu miltei väärältä sanoa sellaista suoraan toiselle ihmiselle. Tunteista puhuminen oli Peuraheimolle lähes tabu. Pidä ne sisälläsi, älä erotu.
Rani nyökkää. Iika ei ole varma, näkeekö miehen kalpeilla kasvoilla hymyn.
”Entä romanttinen puolesi, Rani? Uskotko, että niin voimakkaat tunteet mestari Ilseä kohtaan estävät sinua rakastumasta johonkuhun?”
”Kulkijoille pitäisi olla myös sellainen laki, joka kieltää tarpeettomien kysymysten esittämisen”, Rani murahtaa.
”Yksikin laki riittää, se rajoittaa kulkijoita kiitettävästi.” Kipua alavatsassa. Halu kertoa, totuus Iikan huulilla. Hän nielaisee sen kuin myrkyn, joka polttaa hänen nieluaan.
”Se on vain mielikuvitusta”, Rani sanoo, ja Iika pysähtyy. Hän ei ota askeltakaan, ennen kuin Ranikin pysähtyy ja tuijottaa tätä hetken ääneti. ”Tämä kaikki on vain mielikuvitusta, Iika! Etkö koskaan kyseenalaista heimojärjestelmää? Sitä, että me päivästä toiseen metsästämme ruokamme ja kumarramme Pääheimoa? Jänikset juoksevat pakoon, me hirttäydymme ketjuihimme, kun emme saa niitä kiinni. Auringon noustessa sama toistuu. Jos aurinko ei nouse, riudumme. Etkö ikinä ajattele, ettei se ole aina ollut niin?”
”Miten muutenkaan se voisi olla?”
Rani vaikenee kuin häntä olisi juuri loukattu. Ehkä onkin, Iika ei osaa sanoa. Hetken hän kuvitteli päässeensä lähemmäs miestä, ymmärtäneensä edes osaa hänen ajatusmaailmastaan. Ja sitten tämä vetää eteensä tuhannen puun metsän, niin sankan, ettei Iika enää tiedä, miten päästä kulkemaan sen lävitse. Hän on eksyneempi kuin aikoihin, vaikka kävelee polulla.
Hetken kävellään taas hiljaisuudessa metsän käydessä valoisemmaksi. Iikalla ei ole aavistustakaan, minkä heimon mailla on niin paljon lehtipuita ja aluskasvillisuutta. Hän näkee edessään puiden kapenevan ja harvenevan, kunnes alue muuttuu kokonaan puuttomaksi. Metsän keskellä on aukio, jonka keskeltä Iika erottaa kylmässä auringossa kylpevän, reunoilta jäätyneen lammen. Iika ei ole koskaan nähnyt aukiota, hänelle on olemassa vain metsää.
Ja sitten silmät pysähtyvät siihen, joka tahraa tummanvihreän ja valkoisen harmonisen värimaailman. Johonkin syvänpunaiseen.
Muutaman metrin päässä jäätyvästä lammesta makaa ihminen. Iika ei osaa sanoa, onko kyseessä mies vai nainen, sillä suuri, veren tahrima vaate peittää koko kehon. Kun katse siirtyy ylemmäs, se näkee entistä punaisemman pään, mutta vain puolet siitä. Toista puolta ei ole, eikä Iika mene lähemmäs varmistamaan asiaa.
Veri on punaista. Yhtä punaista kuin Jaarin veri oli hänen käsillään. Iika avaa suunsa ja huutaa, muttei kuule omaa ääntään. Hän kuulee vaan veren sykkivän sydämestään suoniin. Veren, joka on samaa punaista sävyä kuin maassa makaavan ihmisenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti