Luku 14 (Maa, 3014)
Mustat puut näyttävät irvokkailta valkoista taivasta vasten. Aivan kuin maan johtajalla olisi kyky muuttaa ympäristönsä värittömäksi, jotta hänen omat piirteensä tulisivat paremmin esille. Tosin kukaan koskaan katso naisessa muuta kuin hänen oransseja silmiään.
Tällä kertaa hänen laahuksensa on samaa sävyä kuin silmätkin, ja kun Cyan katsoo laahusta tarkemmin, hän huomaa värien muuttuvan harmaasta tummansiniseen ja sinisestä oranssiin. Liukuvärjäys näyttää erikoiselta ympäristössään, se ei kuulu sinne. Ei maailmassa olla vielä keksitty, miten koristella vaatteita eri värein. On vain sitä, mitä luonto antaa.
Ja siltikään Edelweiss ei ole mitään siitä. Syntymästään asti luonnonoikku, juoksee vastatuuleen vain, koska voi tehdä niin ilman ongelmia.
Ja nyt hänen silmänsä kiiltävät. ”Cyan, siitä onkin aikaa.” Ääni kuulostaa aidosti ilahtuneelta, mutta Cyan on kaikista ihmisistä se, joka tietää, että tunteita voi näytellä, jos niitä ei oikeasti löydy aina sopiviin tilanteisiin.
”Tervehdys, mestari Edelweiss”, Cyan sanoo kumartaen. Mikään osa hänessä ei vielä vastustele kumartamista, mutta mitä enemmän hän viettää aikaa naisen kanssa, sitä vähemmän hänen tekee mieli mielistellä tätä vain muodollisuuden vuoksi.
”Tänään minä en jaksaisi mitenkään väistellä pakollista, joten menkäämme suoraan asiaan, Cyan”, Edelweiss kertoo saaden miehen värähtämään, kun hänen nimensä lausutaan. Hän ei vieläkään pidä nimestään tämän naisen suussa.
”Pienistä heimoista on päästävä eroon, mutten tainnut mainita sinulle, miksi.” Mutten tainnut mainita. Nainen esittää edelleen yksinkertaista. ”Sinun heimosi, Peuraheimo, pääsee tappamaan jokaisen hylkiöistä muodostetun heimon. Ja nyt, Cyan, on sinun vuorosi puhua. Miksi me teemme näin? Miksi pienet heimot eliminoidaan?”
”Sanavalintasi paljasti sinut.” Cyan hymyilee toispuoleisesti, hänellä on aina ollut poikkeuksellisen vino hymy. ”Eliminoidaan... aivan. Siitähän tässä on kyse. Eliminoinnista, epämieluisuuden poistamisesta sinun valtasi tieltä.” Cyan ei pelkää olevansa liian röyhkeä. Edelweiss on kutsunut häntä pelkäksi Cyaniksi jo liian useita kertoja ja täten antanut hänellekin sananvapautta.
Naisen silmät kiiltävät entistäkin voimakkaammin, ne muistuttavat nyt enemmän eläimen silmiä. Cyan ei koe oloaan uhatuksi, hän katsoo naista samalla tavalla kuin katsoisi siskoaankin ennen iskua. Ylivertaisena. Kiiluvat silmät ilkkuvat hänelle, kertovat tietävänsä jotakin enemmän. Se tieto ei liikuta Cyania, mutta hän antaa naisen saada tyydytyksensä. Ihminen nauttii siitä, että on hetken niskan päällä.
”Seuraa minua”, Edelweiss sanoo kääntyen. Cyan ei ole koskaan käynyt suunnassa, johon nainen lähtee astelemaan, mutta hän seuraa mutkitta. Edelweiss ei ole vielä paljastanut tuskin puoltakaan itsestään, mutta Cyan luottaa fyysiseen voimaansa ongelmatilanteissa. Johtaja kuljettaa hänet useiden tavallisten puiden ohi, kunnes harvasta metsästä paljastuu jälleen pikimustia puita. Ne ovat kehässä, mutta eivät samalla tavalla kuin se kehä, josta he ovat juuri poistuneet. Tämä muistuttaa enemmän rituaalia. Puut ovat tiettyä tarkoitusperää varten mustia. Ensi kertaa Cyan saa kylmiä väreitä.
Ja hän saa niitä lisää, kun ymmärtää katsoa puita tarkemmin. Tämä ei ole rituaalialue. Tämä on vankila. Useita, oksiin ripustettuja häkkejä täynnä erilaisia lintuja. Hämmästyksekseen koko ikänsä metsästänyt Cyan ei tunnista puoliakaan niistä, niitä on useampaa väriä. Yhdeltä nokka on vääntynyt luonnottomaan asentoon, mutta lintu on elossa. Toisen jalat ovat voimakkaan epämuodostuneet.
Risteytykset. Epätoivotut lapset. Cyan nielaisee, jottei huutaisi ääneen. Ei ihmekään, ettei hän ole nähnyt aiemmin tällaisia lintuja, sillä ne ovat Edelweissin aikaansaannosta.
Nainen itse näyttää yllättävän rauhalliselta. Hillitty, kaunis johtaja. Ei kiiluvia silmiä tai omituisia hymyjä. Hän ei näytä naiselta, joka lukitsee lintuja häkkeihin. Lintuja. Eläimiä, joita jokainen heimo arvostaa eniten.
”Epämieluisuuksien poistamista valtani tieltä, niinkö sinä sanoit?” Hänen äänensä kuulostaa sellaisen ihmisen ääneltä, joka tekee tällaista. Cyan kuulee sen nyt. ”Tässä ei ole kyse mistään niin pienestä. Eivät kaikki johtajat ole itsekkäitä.”
”Vaan mistä?” Cyan ei ole koskaan tuntenut oloaan niin heikoksi. Fyysinen voima tuntuu hetkessä pieneltä aseelta, nyrkit vain nyrkeiltä. Jokainen vääntynyt nokka ja eri tasolle asettunut silmäpari tuntuu ilkkuvan hänelle.
”Maailmasta.” Sana on pieni, mutta tuntematon. Maailma ei sovi tähän tilanteeseen, se vain on, eikä se liity epämuodostuneisiin lintuihin. ”Minä tiedän enemmän kuin kukaan muu on koskaan tietänyt, minä tiedän, mitä meidän tulee tehdä saavuttaaksemme taas sen, mitä meillä oli.”
Cyan ei enää ymmärrä sanaakaan, eikä se johdu Edelweissin korostuksesta.
”He kutsuivat sitä sivilisaatioksi.”
”He?” Ääni ei kuulosta heikolta, mutta siitä puuttuu varmuus.
”He, joita pelkäämme. Jatkeelliset, esi-isämme, edeltäjät, mitä sanaa haluatkaan käyttää. He kutsuivat sitä sivilisaatioksi. Heillä oli jotain, jonka me olemme menettäneet. Me saimme jäännökset siitä, mitä kulkijoilla on ollut. Mutta me voimme saada kaiken takaisin.”
Koska Cyan ei halua avata suutaan, Edelweiss jatkaa. Hän tietää, ettei mies avaa suutaan vielä hetkeen, ei, ennen kuin hän on lopettanut. Tehnyt jotakin selvyyttä aiheeseen, joka kuulostaa Cyanin korviin vieraalta kieleltä.
”Me kutsumme heitä jatkeellisiksi, koska emme tiedä muusta. Aina maailma ei ollut pelkkää luontoa.”
”Pelkkä luonto elättää meidät!”
”Luontoonko sinä luotat? Entä omaan ihmisluontoosi silloin, kun perustelun aika tulee?” Nyt on jo selvää, että Edelweiss tietää. Cyanin ei tarvitse edes katsoa tai kuunnella, pelkkä tapa seisoa ja kantaa itsensä kertoo Cyanille, että nainen tietää hänestä. Tietää, mitä hän ajattelee, mitä hän on tehnyt ja tekisi edelleen, jos voisi. Cyan irvistää peittelemättä Edelweissiä kohtaan tuntemaansa raivoa.
Nainen ehtii kuitenkin ensin. ”Älä turhaan päästä sisälläsi uinuvaa karhua ulos, kun olet niin innokkaasti tuhoamassa muiden omia.” Hän astuu lähemmäs, niin lähelle, että Cyan voi haistaa hänen hengityksensä. Liian makea ollakseen luonnollinen. ”Uskotko sinä minua, Peuraheimon Cyan?” Cyan nyökkää. Edelweissin makea tuoksu korostaa vaikutelmaa jatkeellisesta. Ihmisestä, joka oli, vaan ei ole enää. Ei pitäisi olla.
”Minä olen nähnyt unia”, Edelweiss kertoo astuen taaksepäin. Ääni on yhtä tyyni kuin aiemminkin, aivan kuin Cyan ei olisi koskaan paljastanut hänelle raivostuneensa. ”Unissa on valoa. Sanoja, joita kukaan täältä ei ole kuullut. Ja kun kuulen ne, ymmärrän, mitä ne tarkoittavat. Sivilisaatio. Me voimme saavuttaa sen. Voimme erkaantua luonnosta, muodostaa jotakin voimakkaampaa, ja siihen me tarvitsemme vain vahvimmat.”
Vain vahvimmat. Alkuperäiset heimot, eivät ne, jotka ovat syntyneet hylkiöistä. Cyan ymmärtää. Kivulias tietoisuus siitä, että Iikankin aika tulisi vielä. Hänkin on hylkiö.
Cyan tietää, ettei Edelweiss kerro hänelle kaikkea, mutta se, mitä hän kertoo, riittää järkyttämään Cyania. Pahinta sanoissa on se, että toisin kuin Cyanin sanat usein, nämä sanat ovat totta. Edelweiss tietää jotakin suurempaa, johon muut eivät pääse käsiksi. Totuus on aina valhetta rumempi.
”Saanko kieltäytyä tehtävästäni nyt, kun tiedän, miksi niin tapahtuu? Kulkijoiden veri vuotaa turhaan, sillä luonto on yhtä meidän kanssamme. Me kuulumme luontoon.”
”Koska emme tiedä muusta.” Nainen pitää tauon ja silittää yhtä pahiten epämuodostuneista linnuista. Cyan on jo miltei onnistunut unohtamaan, että ne tosiaan ovat täällä edelleen. ”Oletko sinä kuullut kuningattarista ja kuninkaista?”
Cyan tuskin tietäisi, miten ne kuuluu edes sanoa. Hän pudistaa alistuvana päätään.
”Heidän johtajiaan kutsuttiin joskus niillä nimillä. Mitä me olemme sellaiseen loisteliaisuuteen verrattuna? Mestareita? Mestari Cyan... se nimi ei sovi sinulle.”
”Ja silti kutsut itseäsi johtajaksi”, Cyan sanoo jaksamatta enää välittää siitä, kuinka töykeältä kuulostaa. ”Kutsut silti itseäsi johtajaksi, vaikka tiedät edeltäjiemme olleen meitä edellä. Tietämättä edes, miksi he olivat mahtavampia kuin me.”
”Valon vuoksi”, Edelweiss sanoo oitis, ”he olivat valon ympäröimiä alinomaa. Meillä on vain tuli, ja se valo ei muistuta lainkaan tulta. He kantoivat sitä käsissään, pitivät sitä puita muistuttavissa, korkeuksiin kohoavissa rakennelmissa.”
”Sellaistako haluat maailmalle?”
”Tämä on tällä hetkellä minun maailmani.”
”Koska olet perimisjärjestyksessä seuraava. Jos katsoisimme metsästystaitoja tai kestävyyttä...”
Edelweiss toimii ennen kuin Cyan ehtii reagoida. Mies näkee vain kädet edessään. Kädet, jotka vievät jousen ja viinin nopeammin kuin yksikään eläin, tähtäävät ennen kuin silmä ehtii reagoida. Rasahdus pensaikossa kuuluu nopeammin, kuin korvat kuulevat.
Lintu tippuu taivaalta pensaikkoon, ja Cyan huomaa jousen olevan taas kädessään vasta hetken päästä. Edelweiss hymyilee. Hän astelee linnun luo katsomatta kertaakaan Cyaniin, ja jokainen osa Cyanissa tuntee olevansa juuri taivaalta tippunut, avuton lintu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti