Luku 9 (Maa, 3014)
Naisen vaaleat hiukset valuvat olkapäiden kautta selkään. Ne peittävät laineikkaina ja vitivalkoisina miltei koko selän näkyvistä. Kun miehen askeleet ovat jo niin lähellä, ettei voi enää teeskennellä, ettei niitä kuule, nainen kääntyy. Hänen silmänsä ovat vahvaa oranssin sävyä, niin vahvaa, että miehen tekee pahaa katsoa niihin suoraan. Mies katsoo mieluummin naisen kuulasta ihoa ja täyteläisiä huulia, kiinnittää huomionsa tämän erikoiseen kauneuteen.
”Mestari Edelweiss.” Nimi on lausuttu, ja mies voi kumartaa. Edelweiss silmäilee kumarrusta tarkasti, ikään kuin voisi kirjoittaa ylös, jos mies tekee sen väärin.
”Sinä tiedät, ettet ole täällä juoksijana”, Edelweiss lausuu vaikealla korostuksellaan, ”sinut on kutsuttu tänne henkilökohtaisesti, Peuraheimon Cyan.”
Cyanin tekee mieli irvistää, kun nainen ei kutsu häntä mestari Cyaniksi. Pieni etuliite on tuntunut siihen asti siltä osalta hänen nimeään, joka todella määrittää sen, kuka hän on. Mutta Edelweiss on Pääheimosta, hän tekee karjallaan mitä haluaa.
”Onko sinulla aavistustakaan, miksi minä halusin tavata sinut kasvotusten, Peuraheimon Cyan?” Edelweiss kiertää oranssien silmiensä katseella Cyania tiedostaen, ettei mies aio katsoa häntä silmiin. Ei, sillä silmät muistuttavat jatkeellisista, eivätkä jatkeelliset ole enää totta. Edelweissin katse puolestaan pysähtyy Cyanin silmiin, ja hän huomaa, mistä tämä on saanut nimensä. Miehellä on syaaninsiniset silmät, jotka katsovat alistuneesti maahan. Nainen rakastaa nähdä Cyanin kiemurtevan hänen edessään. Hän rakastaisi nähdä kenen tahansa kiemurtevan.
Cyan kuitenkin pudistaa vaaleaa päätään. Pitemmäksi jätetty kohta hänen hiuksissaan, sulilla koristeltu letti heilahtaa puolelta toiselle. Cyanin siniset silmät kohtaavat Edelweissin oranssit muutamaksi sekunniksi. Katse polttaa Cyania, eikä hän uskaltaudu ottamaan uusintaa.
”Minulla on tehtävä, jonka voin uskoa vain Peuraheimolle”, Edelweiss sanoo pyöritellen hiussuortuvaansa pitkillä sormillaan. Hän yrittää viestittää Cyanille olevansa halpa ja kevytmielinen nainen, sellainen, jonka hän voi aliarvioida. Hän miltei janoaa sitä, hän tahtoo nähdä pienten eleidensä vaikutuksen miehessä. Cyan ei kuitenkaan kohota katsettaan, hän ei kiinnitä pienintäkään huomiota Edelweissin elekieleen. Nainen tuntee pettymyksen maun kielellään ja puhuu saadakseen sen pois. ”Peuraheimo on maan heimoista yritteliäin.” Hän jättää tarkoituksella pois sanat vahvin ja suurin.
”Sinun heimosi saa harteilleen tehtävän”, Edelweiss sanoo tällä kertaa kierrellen yhä puhumatonta Cyania, ”jonka toteutumisesta sinä ainoastaan olet vastuussa.”
”Miksi minun heimoni?” Ääni ei ole vastahakoinen, Cyan vain kysyy tietämättömyyttään.
”Johan minä sanoin.”
”Sanoit, muttet kertonut.” Nyt rohkeus riittää kohtaamaan oranssit silmät, jotka eivät enää polta. Niiden katse on neutraali. ”Miksi minun heimoni?” Cyan tietää naisen salaavan jotain, hän ei luota tämän naisellisen kepeään olemukseensa. Se on pelkkä kuori, ja vaikka Edelweiss tietääkin Cyanin huomaavan sen, hän jatkaa sen esittämistä. Cyan ei tiedä naisen motiiveja sellaiseen toimintaan, eikä uskalla lähteä arvaamaan.
Kaikki heimot pitävät Edelweissiä pelkkänä Pääheimon nukkena, jota käytetään lähinnä julkisiin tiedotuksiin. Juoksijat hakevat häneltä viestejä heimoihinsa kuukausittain, mutta kukaan ei luota Edelweissin oikeaan päätösvaltaan. Cyan näkee sen harhan läpi, hän tietää asetelman olevan vähemmän mustavalkoinen. On maailmalla aiemminkin ollut johtohahmoja, joita pidetään pelkkinä pelinappuloina. Se on strategiaa. Johtajia pidetään tahdottomina, koska he haluavat niin. Jokainen liike on ennalta suunniteltu, suuta ei avata kertaakaan turhaan.
”Ei varsinaisesti sinun heimosi”, Edelweiss sanoo, ja Cyan tietää jo, mitä nainen ajattelee. ”Sinä, Cyan. Sinun takiasi me tätä keskustelua käymme. Ilman sinua en olisi valinnut ennalta määrättyyn tehtävään juuri Peuraheimoa.”
Cyan pistää merkille, että Edelweissin korostus on voimakkaampi sanan tehtävä kohdalla. Hän ei ymmärrä, mitä nainen sillä tahtoo viestittää.
Cyan nyökkää. Nyökkäys on helppo ja kivuton vaihtoehto silloin, kun sanat tuntuvat takertuvan kurkkuun ja muuttuvan sekavaksi massaksi ennen kuin pääsevät ulos asti. Cyan ei ole niitä ihmisiä, jotka häkeltyvät toisten kauneudesta tai vallasta. Cyan on niitä ihmisiä, jotka pysyvät hiljaa ja nielevät katkeruutensa, kun ovat ylempiensä seurassa. Hän on myös niitä ihmisiä, jotka laskevat yhteen jokaisen liikkeen ja sanan, ja yrittävät sitten saada niiden tuloksesta selvää.
Hän ei myöskään kysy, miksi hänen persoonallisuutensa yksinomaan on saanut Edelweissin kääntämään kaunista päätään Peuraheimon suuntaan. Cyan ei ole varma, liikkuuko hänestä huhuja, mutta hän uskoo Edelweissin tietävän kaiken ilmankin.
”Tehtäväsi, Cyan, olet jo aloittanut päästämällä sisaresi menemään”, Edelweiss sanoo, eikä Cyan tiedä, värähtääkö enemmän oman nimensä kuulemisesta vaiko siitä, että Edelweiss tietää Iikasta. ”Tämä nimittäin koskee hylkiöitä. Kaikkia niitä heimoja, jotka ovat kääröissäni merkitty hylkiöiden heimoiksi.”
Cyan ei saa ääntä. Hän, joka on tottunut nöyryyttämään ja pakottamaan muut puhumattomiksi, ei saa suustaan ääntä. Edelweissin silmät näkyvät kaikkialla hänen ympärillään, ja vaikkei se olekaan totta, häntä heikottaa.
Mieli tietää jo, mitä pitää tehdä. Cyan tietää mitä, muttei tiedä miksi. Hän ei tahdokaan. Tämä on tekosyy raottaa lain verhoa, kurkistaa sen toiselle puolelle. Jos Cyan saa tehdä sen, mitä hän luulee, hän saa tilaisuuden puhua Iikalle. Iika saa jälleen olla hänen sisarensa, hän saa jälleen olla elossa heimonsa keskuudessa. Lämmittävä tunne palaa Cyanin rintaan, kun hän ajattelee siskoaan. Turkoosinsiniset hiukset villeinä olkapäillä, vaaleat ja suuret silmät keskittyneinä häneen. Kaunis, sopusuhtainen keho naisellisine muotoineen. Rinnat, lantio, reidet... Cyan kääntää katseensa takaisin Edelweissin armottomiin silmiin, etteivät hänen miehenosansa reagoisi turhan voimakkaasti Iikasta aiheutuneisiin ajatuksiin. Mutta kehossa tuntuu silti sisaren aiheuttamat tuntemukset, ne kiertävät pitkin hänen suoniaan kuin myrkky. Polttavina, mutta ihanina.
”Jokainen teloitetaan. Poikkeuksetta.” Iikan nimeä ei tarvitse sanoa ääneen, Cyan kuulee sen sanomattakin rivien välistä. Ajatus oman pikkusiskon tappamisesta ei tunnu sillä hetkellä pahalta tai edes todelliselta, onhan hän säilyttänyt sitä mahdollisuutta mielensä perukoilla jo pitkään. Leikitellyt sillä, miltä tuntuisi puristaa kädet viimeisen kerran Iikan kurkulle ja kuulla hänen viimeinen huutonsa, antaa kehon väristä sen aiheuttamasta tunteesta.
”Minulla ei ole sinulle muuta, Peuraheimon Cyan. Tehtäväsi toteuttaminen on aloitettava muutaman päivän sisällä, mutta sinä itse et saa astua lavalle vielä.” Naisen katse ei kerro mitään, sanat töksähtelevät korostuksen vuoksi entisestään. ”Sinun tehtäväsi tulee olemaan merkittävämpi, mutta siitä et saa kuulla vielä.”
Edelweiss kuulostaa miltei liian teatraaliselta Cyanin korviin, ja hän nyökkää kohteliaasti ennen kuin kääntää tälle selkänsä. Tehtävä ei ollut tullut yllätyksenä, eikä hän tahdo vielä tietää, miksi hänen pitää toimia kuten pitää. Hän ajattelee vain sitä, että Pääheimo on antanut hänelle pienen mahdollisuuden Iikaan. Se riittää pitämään tyydyttävää kutkutusta yllä, se riittää vielä toistaiseksi itsekeskeiselle miehelle, joka astelee Edelweissin mustien puiden ringistä ulos. Nainen naurahtaa katsellessaan Cyanin loittonevaa selkää.
”Cyan.” Ei vieläkään etuliitettä. Cyanin keho lakkaa kihelmöimästä. ”Se ei ole yhtä kaunista kuin ensimmäisellä kerralla.” Cyan naurahtaa kuivasti. Nainen on sittenkin typerä, ja se on harmillista. Hän ei tulisi koskaan ymmärtämään Cyania.
”Minulla ei ole aavistustakaan, mistä te puhutte, mestari Edelweiss”, Cyan valehtelee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti