Kirkkain tähti: luku 1

Luku 1: Alkusoitto

Vaaleansiniset silmät ovat keskittyneet niitä ympäröivään elämään, jokainen pieni rasahdus ja liike näkökentän laitamilla rekisteröidään. Frej herää henkiin yöllä, hänen jokainen aistinsa terävöityy. Muuri kohoaa kivisen kolkkona hänen toisella puolellaan ja hän vastustaa kiusausta nojata siihen tähtien kertoessa, että yössä aletaan hiljalleen siirtyä aamun pikkutunneille.

”Frej, hei”, kuuluu muurin toiselta puolelta. Rautaportti on visusti lukittuna, ja tumma tyttö heiluttaa Frejlle sen väärältä, vaaralliselta puolelta. ”Viitsisitkö…?”

Frej säpsähtää ja avaa portin maan rajojen sisäpuolelta. Sormenpäihin sattuu, yksi kynsi tuntuu siltä, ettei se pysy enää kauaa kiinni ihossa. Portti aukeaa siitäkin huolimatta. Frej työntää sen auki, jotta tyttö pääsee astelemaan sisälle. Tytön katseesta näkee, ettei hän ole keskustelutuulella.

”Eikö mitään epätavallista?”

Päänpudistus. Tyttö istuutuu alas ja ristii jalkansa. Hänen vasemman jalkansa polvitaipeessa on isohko ruhje, vaaleissa housuissa on reikä.

”Yhtään mitään? Kävitkö järvellä saakka?”

”Tarkista itse, jos epäilet”, tyttö sihahtaa vaivautumatta edes katsomaan Frejtä.

Frej ei sano mitään. Hän pitää korvansa auki ja siirtää näköaistinsa keskittymisen hetkeksi vasemman käden etusormeen, jonka kynsi todella on irtoamassa joko portin työntämisen tai päivän harjoitusten myötä. Frej ei muista enää, auringonvalosta tuntuu olevan useita tunteja.

”On ollut hiljainen yö.” Tyttö ei vastaa. Hänen suklaanruskeiden silmiensä katse on jähmettynyt metsään heidän edessään. Silti Frejstä tuntuu, ettei tytön katse ole suinkaan metsissä, vaan jossakin suunnattoman paljon kauempana. Frej ei tiedä tytöstä juurikaan muuta kuin tämän nimen, – Arra – mutta katseita hän on oppinut lukemaan. Tytön yösilmät eivät osaa hymyillä.

Tunnit kuluvat hiljaisuuden verhon pysyessä heidän yllään. Tähdet täplittävät tummansinistä, miltei mustaa taivaankantta saaden sen näyttämään maagiselta vielä silloinkin, kun sävy haalenee uusiksi sinisen sävyiksi. Kirkkaat yöt palauttavat Frejn lapsuuteen silloinkin, kun hän istuu vartiovuorossa. Hän kykenee yhä näkemään kristallinkirkkaasti isän parrakkaat, hymyilevät kasvot ja jousen hänen vahvoilla käsillään. Tähdet heidän yllään ja huulilla sanat, jotka saattelivat alle kymmenenvuotiaan Frejn hetkeksi pois verenpunaisesta todellisuudesta. ”Sinä opit vielä rakastamaan taivasta, jonka alla astelet”, isä oli sanonut, ja sitä Frej on kantanut sydämessään.

Tähtitaivas saa hänet muistamaan monia muita lausahduksia, jotka sen alla on päästetty ilmoille ja jätetty saastuttamaan puhdasta hengitysilmaa. Frej muistaa tarkalleen jokaisen sanan äänenpainon ja muodon, tarkoituksen ja seurauksen. Kun hän puristaa irtoavaa kynttään toisella sormellaan, hän tietää, ettei se suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun hänen kyntensä lähtee tyvestä asti. Tähtitaivas on saanut kuulla huutojakin, useita hiljeneviä korahduksia.

Frej pudistaa huomaamattaan päätään saaden Arran säpsähtämään ja nousemaan ylös. Hän astuu sivulle, mutta hänen askeleensa horjuu. Polveen sattuu sittenkin.

”Näitkö sinä jotakin?”

”En.”

”No mitä sitten hosut siinä?”

”Teinkö minä jotakin?”

”Pudistit päätäsi.” Arra ristii kätensä ja huokaisee. ”Tätä Ian siis tarkoitti.”

Frej kohottaa punaisia kulmiaan.

”Sinä olet liian paljon ajatuksissasi, liian paljon jossain muualla ollaksesi ryhmämme johtaja.”

”Ja silti Ian nimitti minut sellaiseksi.”

Arran yösilmien katse käväisee muutaman ratkaisevan sekunnin ajan Frejn kaulallaan kantamassa haukassa. Katse riittää saamaan Frejn sisälle epämukavan tunteen. Poika ymmärtää, mitä Arran nopea katsahdus tarkoittaa. Kelvottomuutta. Nimen painoa harteilla aina siitä hetkestä lähtien, kun haukkakaulakoru alkoi tarkoittaa jotakin muutakin kuin kaunista suvun symbolia kaulalla.

”Mennään takaisin leiriin”, Arra toteaa yllättäen, kenties vieden tietoisesti huomion jonnekin muualle, ”villit eivät enää tämän päivän aikana löydä tietään tänne. Aamu koittaa pian.”

Frej punnitsee Arran ehdotusta. Heidän vuoronsa kestää auringonnousuun asti, mutta on totta, että syy, jonka vuoksi he seisovat vartioimassa itäisintä porttia, todennäköisesti aikoo pysyä sen toisella puolella.

”Ei vielä”, Frejn moraali ja koko iän jatkunut koulutus puhuvat. ”Pysytään tässä, kunnes vuoro vaihtuu.”

Arra pyöräyttää silmiään. Hän on uusi metsästäjien joukossa, selkeästikin vielä siinä uskossa, että veitsen kanssa metsässä juokseminen on kuninkaan henkilökohtaisten rauhanturvaajien ainoa tehtävä. Frej ymmärtää tytön kärsimättömyyden, mutta ei syytä tämän vihaisille katseille ja ailahtelevaisuudelle. Hän on yrittänyt suhtautua tähän kuin kulkukissaan, joka tulee hakemaan ruokaa ja asettuu satunnaisesti taloon, mutta ei anna silittää. Tulee ja menee.

”Minä menen.” Arra tarttuu vasemmalla kädellä hopeaveitseen vyöllään ja lähtee astelemaan metsään, kohti asumuksia.

Frej yrittää tarttua Arraan ja estää tätä, mutta tämä kääntyy ja Frej löytää hopeaterän kurkultaan. Hän naurahtaa, potkaisee Arraa ja kiepahtaa taaksepäin tullen maahan jaloilleen. Lumi alla ei kaada häntä, sen alla ei ole paljoakaan jäätä.

Arra on kaatunut potkun voimasta selälleen, hän pitelee rintaansa. ”Helvetti, Frej!” hän kiljahtaa ja nousee hetkessä jaloilleen. Hän katsoo pojan pisamaisia kasvoja ja pitkää, oranssia tukkaa ja yrittää laskea kymmeneen. Frej on hänen ryhmänsä johtaja ja häntä useita senttejä pitempi. Asetelma olisi Frejn puolella.

”Ei enää temppuja.”

”Minä en jää tänne sinun luoksesi, sinähän olet vaarallisempi kuin ne tuolla.” Arra nyökkää muuria kohti. ”Aion nukkua muutaman tunnin ennen auringonnousua, pysy sinä täällä ja kanna omatunnollasi lähtöni. Ian nuhtelee minua sitten myöhemmin.”

”Arra. Minä olen tosissani.” Frejn ääni madaltuu.

”Niin olen minäkin!” Arra kivahtaa.

”Kyse ei ole nyt siitä, että haluaisit vain nukkumaan. Onko sinun jalkasi kunnossa?”

”Lopeta tuollainen helvetin holhoaminen, jalalle ei käynyt kuinkaan.”

”Se ei näyttänyt tuolta vielä auringonvalossa.”

”Anna jalkani olla ja päästä minut nyt vain menemään.”

Frej huokaisee. Hän näkee Arrassa liian selvästi nuoremman siskonsa Veronikan vielä silloin, kun tytön raivonpuuskat ja tarmokkuus olivat Altairin metsissä hänen ilonaan. Nyt Veronikan voimakas temperamentti on viety useiden kilometrien päähän länteen, Aquilaan, hylättyjen maitten herttuan vaimoksi. Kohtalo, jota Veronika ei koskaan toivonut harteilleen. Frej ei ole kolmeen vuoteen uskaltanut ajatella siskoaan paljoakaan, mutta Arran räjähtäessä hänen silmilleen hän ei voi olla näkemättä tässä nuorta Veronikaa. Kylmä tunne Frejn sisällä sanoo, ettei hän voi enää mitenkään tietää, mitä länsi on tehnyt hänen siskonsa sielulle. Kenties tämä ei enää olisikaan yhtä impulsiivinen.

”Ymmärräthän sinä, että Ian todella tarkoittaa jokaista sanaansa, jolla hän uhkailee? Ollaksesi metsästäjä sinun on pysyttävä ehdottoman kurinalaisena alituisesti, et saa tehdä kuten sinä haluat. Sinä palvelet nyt jotakin suurempaa.”

”Sinähän voit aina katsoa selustaani, jotta Ian ei tapata minua, kun nukun sinun värjötellessäsi täällä.” Arra kääntää selkänsä ja lähtee kävelemään. Kaikki osat Frejn sisällä käskevät hänen jäädä paikalleen ja antaa tytön mennä. Haukka hänen kaulallaan on eri mieltä. Frej kääntää sen toisin päin ja juoksee Arran perään.

Taas hän menee. Hän on aina valmis menemään jonkun toisen vuoksi. Vaikka hänen sisäinen äänensä olisi täysin eri mieltä, hän löytää silti itsensä tekemästä asioita toisten puolesta, kantamasta heidän elämää harteillaan. Ja omalla tavallaan se sopii hänelle. Hänen ei tarvitse ensimmäisen ryhmän johtajanakaan olla vastuussa, sillä juuri sillä tavalla hän voi johtaa: paikkailemalla muiden virheitä, ohjailemalla heitä turhaan ja seuraamalla heitä lopulta minne tahansa he menevätkin. Frej pystyy jo kuulemaan Ian Darehawkin mustan äänen korvissaan, kun tämä havahtuu siihen tosiasiaan, että kaksi hänen alaistaan ovat luistaneet vuorostaan. Hän painaa ajatuksen pois ja keskittyy Arran loittonevaan selkään.

Tähtiverho alkaa väistyä, pienet säteet kurkistavat taivaanrannasta. On päivän aika astua näyttämölle. Kun Frej ja Arra ovat poistuneet tarkoin suljetun portin luota, jokin paljastaa itsensä sen takana ja alkaa nousta sitä pitkin ylös. Kestäisi vielä hyvä tovi siihen, että aurinko kapuaisi paikalleen ja seuraavat metsästäjät saapuisivat vartioimaan porttia. Yhden päästyä muurin oikealle puolelle toinenkin alkaa kavuta, lopulta kolmas, kunnes heitä on riittävän monta tekemään auringonnoususta punainen. Odotus on jo väistynyt, tapahtumat alkavat kulkea. Frej juoksee Arran perässä autuaan tietämättömänä siitä, mitä on jättänyt taakseen.