maanantai 19. maaliskuuta 2018

Kirkkain tähti: luku 27


Luku 27: Alistetut

Seuraava päivä on ehtinyt kulua loppuunsa, eikä Arran lupaamaa päämäärää ole vieläkään ehtinyt tulla vastaan. He ovat kävelleet pitäen lyhyitä taukoja, välillä Arra on siirtänyt osan omista vaatteistaan Veronikalle, jotta tämä ei ole jäätynyt hengiltä. Veronika on antanut Arran tulla jopa iholle, lämmittää itseään. Siihen ei ole liittynyt mitään lämmitystä erikoisempaa, mutta silti Veronikasta tuntuu erikoiselta päästää tuntematon ihminen niin lähelle itseään. Kenties sekin on vain yksi niistä asioista, joista hänen tyhjyytensä ei ole enää oikein mitään mieltä.

Kun Veronika laskee heidän kävelleen jo puolentoista päivän ajan, hän alkaa kuulla jo kauakaa ääntä, jollaista ei ole kuulunut missään päin Annorlundaa. Se kuulostaa aivan mereltä, mutta jokin siinä on soinniltaan erilaista, villimpää. Arra havaitsee Veronikan ihmetyksen ja naurahtaa hieman.

Olemme ihan pian perillä”, Arra sanoo kommentoimatta ääntä.
Mutta tuo ääni”, Veronika henkäisee, ”en ole koskaan kuullut tuollaista.” Hänen huulensa ovat niin kohmettuneet, ettei hän tunne suustaan ulos pääseviä ääniaaltoja.
Arra kohottaa tummia kulmiaan. ”Ai vesiputous vai? Tulet pitämään siitä.”
Jostakin syystä Veronika uskoo Arraa kyseenalaistamatta. Vesiputous kuulostaa jälleen kerran yhdeltä sellaiselta asialta, jonka luonto on kehittänyt ilahduttaakseen siellä asuvia ihmisiä.

Kun he astelevat eteenpäin lumisessa maisemassa, Veronika havaitsee järven vasemmalla puolellaan. Järvestä lähtevä joki kiemurtelee metsän puiden välissä ja sen yli kulkee pieni silta. Siltojen takana hän näkee ihastuttavimpia pikkumökkejä, joita on koskaan havainnut. Pienikokoiset rakennukset erikoisine rakennustekniikoineen sekä hämmentävät että ilahduttavat Veronikaa.

Arra kuljettaa Veronikan sillan ohi ja käskee tämän varoa maan töyssyjä, sillä kivet saattavat pilkistää paksunkin lumikerroksen alta. Veronika haluaisi sanoa, että hänen jalkansa eivät tunne niinkään paljoa, että huomaisivat, jos kivi tulisi vastaan.
He ohittavat muutamat mökit ja näkevät ensimmäiset ihmiset. Veronika säpsähtää, kun vanhempi naishenkilö kävelee heidän ohitseen ja astelee suoraan heidän sivullaan olevaan mökkiin sanomatta heille mitään. Oikealla puolella kaksi nuorempaa, noin viisitoistavuotiasta poikaa kierivät lumessa. Veronikalta kestää hetki ymmärtää, ettei poikien pyöriminen ole pelkkää leikkiä. Heillä on käsissään teräaseet, jotka kimaltavat kohotessaan ilmaan ja heijastaessaan lumen valoa.

Mitä pitemmälle he menevät, sitä kovemmaksi vesiputouksen jyske käy. Lumi ei pääse eristämään sen ääntä, sen ääni tunkeutuu selvänä Veronikan korviin. Hän keskittyy siihen silloinkin, kun pienten mökkien keskellä olevasta suuremmasta rakennuksesta kävelee suurin hänen koskaan näkemänsä mies ulos. Miehen käsivarret ovat paksummat kuin Veronikan vyötärö, ja hänellä on pituutta ainakin puolentoista Veronikan verran.

Mies virnistää leveästi nähdessään Arran. Arrasta ei voi sanoa samaa. Hän säpsähtää ja vie kätensä sokean silmänsä päälle kiskaisten kankaan pois sen päältä. Kankaan alta paljastuu valkoinen, arpien ympäröimä silmä, joka verestää reunoista.
Siihen sattuu edelleen ihan yhtä paljon”, Arra murahtaa miehen tullessa puhe-etäisyydelle.
Niin pitääkin”, mies sanoo. Hänen äänensä rasahtelee Veronikan kuuloelimissä, se tekee jollakin tasoa kipeää. Ei kenelläkään ihmisellä pitäisi olla tuollaista puheääntä. ”Mutta teit kuten käskettyä. Hyvä. Voit poistua.”

Veronikan silmät laajenevat. Hän oletti jotakin tällaista tapahtuvan, mutta seuraava tapahtumasarja yllättää hänet täysin. Arra älähtää, ja Veronika ehtii nähdä miehen lyövän hänet alas ennen kuin mies kolauttaa Veronikaa päähän juuri sellaisella voimalla, joka riittää sammuttamaan hänen tajuntansa hetkeksi.

Seuraavaksi Veronika herää suuresta puulla ympäröidystä tilasta, jonka reunoilla palaa tulia. Hän itse havaitsee olevansa kiinni jossakin. Päätä jomottaa, mutta jomotus väistyy taka-alalle lämmön levitessä hänen kehoonsa. Suurikokoinen mies seisoo hänen näkökenttänsä rajamailla. Veronika erottaa ainoastaan suuren keihään tämän kädessä. Mies mitä ilmeisemminkin vartioi Veronikaa.

Sinulta kesti puolet vähemmän aikaa virota kuin oletin”, mies murahtaa.
Minä… olen kasvanut metsässä”, Veronika saa sihistyksi, ”olen tottunut kipuun.” Ei se ollut metsä, joka opetti hänelle, miten otetaan vastaan iskuja tai kuinka kauan niihin kestää turtua. Miehen ei kuitenkaan tarvitse tietää sitä.
Mies ei vastaa mitään.
Arra siis toi minut tänne ihan vain… Niin, miksi hän toikaan minut tänne?” Veronikan tajunnassa humisee ja pyörii edelleen, mutta hän on kokenut pahempaakin. Sidottuna täysin vieraassa paikassa ison ja ilmeisestikin vaarallisen miehen kanssa ei ole suinkaan pahin mahdollinen skenaario.

Sitä saat kysyä tytöltä itseltään”, kuuluu vastaus. ”Saat muutenkin kiittää Arraa monesta. Hän on aina ollut siitä itsepäinen, että tekee kaiken liialti miten haluaa eikä juuri ota muilta ohjeita. Harmillista.”
Kiittää monesta? Siitäkin, että hän toi minut tänne vangittavaksi?” Sitten Veronika muistaa auringon Arran naurussa. Ja sen jälkeen kylmän, mustan veden painon keuhkoissa. Missä vaan olisi parempi kuin Aquilassa, siellä häntä odottaisivat vain aallot. Hän itse päätti seurata Arraa.
Veronika näkee silmänurkastaan miehen pudistavan päätään. ”Arra on kunnon tunteilija, ei hän voi jättää palelevaa naista avuttomaksi. Hän vaati saada vahtia sinua jälkeeni ja piti huolta siitä, etten tee sinulle mitään pahaa. Niin kuin minua nyt kiinnostaisi tehdä sinulle yhtään mitään, minähän olen vain fyysistä voimaa johtajani tarpeisiin ja sillä hyvä.” Mies naurahtaa kuivasti. ”Arra puolestaan saattaa koittaa jotain kanssasi, ole varovainen. Sillä on aina jotain mielessään.”

Veronika ei rekisteröi sanojen todellista merkitystä. ”Yrittää jotakin kanssani?”
Miehen nauru on kuin kivi kiveä vasten, vihlovaa ja kivuliasta. ”Niin, ihan varmasti hän kokeilee sinua. Etkö ymmärrä, mitä tarkoitan? Puhun tietenkin seksistä.”
Veronikan suu loksahtaa auki. ”Anteeksi kuinka?”
Arrahan tunnetaan siitä, että hän koettaa jokaista vastaantulevaa naista. Yrittää kai paikata Carlan jättämää tyhjyyttä, mutta eipä sitä rasavilliä kovin moni huoli. Kokeilee se pian varmaan sinuakin.”

Jokaista naista? Veronika ei olisi osannut ajatella asiaa siten. Kaipa sellaiset seikat eivät näy ulospäin. Veronikalle sillä ei juurikaan ole merkitystä, mitä kukakin toiselta haluaa, kunhan se tapahtuu molempien hyväksymissä rajoissa. Niin kauan, kun kukaan ei alista toisen sielua, sukupuolella tai millään muullakaan tuskin olisi merkitystä.

Niin että pidä varasi, se tulee varmasti lähentelemään sinua varsinkin kun olet sidottuna”, mies naurahtaa. Veronika ei osaa ajatella lämmintä ja turvallista Arraa lähestymässä itseään vasten hänen tahtoaan. Sellaista ensivaikutelmaa tyttö ei ollut antanut.
Ovelta kuuluu rasahdus, mies kävelee Veronikan vierelle ja kuiskaa tämän korvaan: ”Siinä paha, missä mainitaan. Tosin jos mielesi tekee kokeilla, niin anna mennä, hän on kuulemma hyvä.” Veronika vastustaa halua sylkeä miehen kasvoille.

Arra kävelee sisään valkoisessa ihonmyötäisessä takissa, jota pitää keskeltä kiinni suuri musta vyö. Vyössä on samoja kuvioita kuin suuren miehen vaatteissakin. Luonnottoman valkoiset vaatteet luovat kauniin Arran tumman ihon ja hiusten kanssa. Tytön liikkeissä ei kuitenkaan ole enää samaa kevyttä lempeyttä kuin aiemmin, hänen askelluksensa ja kehonsa liikkeet ovat kovat. Arra on omiensa luona.

Suuri mies poistuu hekottaen paikalta Arran luodessa tummia katseita hänen peräänsä. ”Pahoittelen Alexanderin käytöstä, hän on aina tuollainen”, Arra toteaa ja pysähtyy sopivalle etäisyydelle Veronikasta. Sidottuna Veronika ei ylettäisi koskettamaan Arraa, joten välimatka on sopiva.
Entä sinä, oletko sinäkin aina tällainen? Onko tämä sinulle ominaista käytöstä?” Arra säpsähtää kuullessaan myrkyllisen sävyn Veronikan äänessä. ”Entä aiotko olla pahoillasi siitä kaikesta, mitä tähän asti on tapahtunut? Pyydätkö anteeksi sitä, ettet antanut minun tappaa itseäni vain siksi, että voisit tuoda minut tänne omiin tarkoitusperiisi? Erittäin jaloa.” Veronikan pieni ruumis tärisee. ”Tai sitä, että minut sidottiin tähän tolppaan kuten eläin? Vaiko kenties sitä, mitä tämän jälkeen tapahtuu – kun aina tuollaiset isot miehet raiskaavat ja tappavat minut, ja tunnen heidän eritteensä kurkussani ja päälläni ja –”
Älä!” Arran huuto on korkea, se pysäyttää hengitysilman paikalleen. Aika ei liiku eteenpäin, naiset katsovat toisiaan.

Kukaan ei raiskaa tai tapa sinua”, Arra sanoo niin hiljaa, että äänen heikkoutta voisi nimittää jopa katumukseksi tai myötätunnoksi. ”Sellainen ei ole missään kohtaa kuulunut suunnitelmaan.”
Sanat eivät kuitenkaan auta, ne ruokkivat Veronikan liekkejä. ”Miten herttaista, että päätit varjella minua sellaiselta, vaikka olit kuitenkin valmis tuomaan minut tänne.”

Arran näkevässä silmässä välähtää, hänen kehonsa jäykistyy. Veronika näkee, miten hän hengittää muutaman kerran erittäin voimakkaasti sisään ja ulos, rauhoittuu sitten ja alkaa taas puhua. ”En tietenkään voi puolustella sitä, että olen tuonut sinut tänne vain jotta sinut voitaisiin sitoa ja sinua voitaisiin vahtia”, hän aloittaa huokaisten syvään, ”mutta sinä et tiedä mitään tästä tilanteesta. Et mitään.”
Koska et kertonut minulle!”
Kuuntele minua nyt! Sinulla ei ole aavistustakaan, miltä tuntuu tehdä kokoajan jotakin jonkun muun puolesta, jonkun muun ajatusten pohjalta. Tai siitä, kun sinulla on jatkuvasti veitsi kurkullasi, tottele tottele tottele tai sinä kuolet.”
Veronika naurahtaa. ”Voi, kyllä minä tiedän.” Sen ääneen sanominen tuntuu hyvältä. Tyhjyyden keskeltä erottuva viha on kaunista, kirkkaanpunaista vihaa. Se on upeaa. ”Minä todellakin tiedän, miltä se tuntuu.”

Vaikka tietäisitkin, sinä tuskin olet koskaan lähtenyt kotipaikastasi vain voidaksesi kuulla jälkikäteen, että...” Arra pysähtyy. Kyyneleet tekevät tuloaan, eikä hän todellakaan halua niiden tulevan. ”Ei, unohda se. Tästä ei tarvitse keskustella. Minä joudun jatkuvasti tottelemaan, tekemään kuten sanotaan, ja se sattuu hetki hetkeltä enemmän, koska kukaan ei enää pidä puoliani. Olen yksin. Menetin silmäni, koska en ollut pitänyt yhteyttä tänne tai saanut vietyä yhtä ylhäistä henkilöä pois Annorlundasta. Nyt sekin on tehty, sinä olet siinä. Eikä minusta tunnu lainkaan paremmalta.”
Minä tiedän vain sen, miltä tuntuu jättää koti taakseen ja löytää uusi käsite sille sanalle. Lopulta se lakkaa merkitsemästä yhtään mitään”, Veronika huokaa. ”Ja mitä puolien pitämiseen tulee… Minä olen kai aina ollut se, joka tekee sitä muille. Ei kukaan koskaan kääntynyt auttamaan minua, joten en ikinä osannut kaivata sitä.”

Veronika muistaa suojelleensa veljeään kaikelta. Valehdelleensa Frejn puolesta, keskittyneensä siihen, että Frej pääsisi eteenpäin elämässään. Nyt veli on jo oppinut pärjäämään itse, joten Veronika voi olla tuntematta suurta syyllisyyttä siitä, että on jättänyt Frejn lopullisesti taakseen.

Joskus sitä vain kyllästyy pitämään puoliaan”, Arra vastaa.
Veronika huomaa hymyilevänsä. ”Miksi muutenkaan olisin kävellyt mereen?” Sen sanominen noin tuntuu väärältä. Hän ei vain kävellyt mereen, sillä hetkellä meri ei ollut meri eikä hänen mielensä ollut yhtään mitään. Se hetki oli täydellisesti tämän maailman rajojen toisella puolella.
No, nyt et ainakaan pääse enää livahtamaan”, Arra toteaa hivenen surumielisesti. ”Pahoin pelkään, etten voi esitellä sinulle vesiputoustakaan nyt, kun sinun pitää olla siinä. Envyltä ei ole tullut tarkempia ohjeita sinun suhteesi, joten nyt me vain odotamme.”
Kuka on Envy?”
Johtajamme”, Arra sanoo, eikä äänestä voi päätellä suhtautumista. ”Hän on tällä hetkellä toisaalla. Suunnitelma etenee kohti kliimaksiaan.”

Veronika ei kysy mitään suunnitelmasta tai siitä, miksi hänen pitää olla pienessä villien kylässä. Hän uskoo Arran kertovan sitten, kun se on tarpeellista. Sen sijaan Veronika tahtoo kysyä aiemmasta tekemästään havainnosta.
Sanoit hetki sitten, että sinä lähdit kotipaikastasi ja kuulit jälkikäteen jonkin asian tapahtuneen. Minkä asian?” Koko tilanne on Veronikasta vähintäänkin absurdi. Ei siksi, että asetelmat ovat väännetty täysin häiritseviksi, vaan siksi, että hän uskaltaa sanoa mitä sylki suuhun tuo. Hän ei ole neljään vuoteen tehnyt kuin muutaman henkilökohtaisen huomautuksen ja saanut aina maksaa niistä. On yllättävää, miten nopeasti ja vaivattomasti hän voi kysellä ja tuntea vihaa ilman, että siitä seuraa hänelle yhtään mitään. Etäisyys Lysanderiin tuntuu olevan jo valovuosien mittainen.

Toisaalta Veronika tietää myös sen, että tämä on väliaikaista. Hänen turvallisuuden tunteensa ei koskaan palaa takaisin, eikä hän koskaan tunne samanlaista onnellisuutta kuin mitä tunsi halatessaan Frejtä pitkästä aikaa. Se kaikki on poissa. Niiden mukana katosi myös pelko, se vyöryi hänen ylitseen ja jatkoi matkaansa. Nyt hän ei enää sävähtäisi Lysanderin äänensävyille. Lysander on vain ihminen, vain heikko ja manipuloiva mies, joka on kaukana, kaukana täältä. Ja silti Veronika uskoo vielä täällä ollessaan sortuvansa uudelleen, palaavansa samaan pelon, häpeän ja velvollisuuden kierteeseen, jossa hän on asunut tähänkin asti. Vaikutukset eivät niin vain kuole pois, mutta Veronika nauttii tilanteen vapaudesta vielä, kun se on hänelle mahdollista.

Ei”, Arra kuiskaa, ”minulla ei ole mitään velvollisuutta puhua sinulle siitä.”
Tiedän, että sinä haluat kertoa. Aloitit jo.”
Arra pudistaa päätään, mutta ilme hänen kasvoillaan kielii siitä, että aalto vyöryy pian yli. ”En tiedä, mitä Alexander sanoi sinulle minusta, mutta hän varmasti...” Arra puree hampaansa yhteen ja puristaa molemmat kätensä nyrkkiin. ”Hän varmasti teki harvinaisen selväksi, että olen aina pitänyt enemmän naisista kuin miehistä.”
Veronika nyökkää. ”Hän ei puhunut sinusta järin kohteliaasti, ja vastustin haluani sylkeä hänen päälleen. Miehillä ei ole mitään oikeutta määrittää, millaisia naisten kuuluisi olla.”
Arra hymyilee kiitollisena. ”Niin he taitavat silti tehdä”, hän huokaisee.

Meidän aiempi johtajamme, Carla… Hän… Hän oli...” Veronika näkee Arran ensimmäistä kertaa tällaisena. Heikoimmillaan, muistonsa vietävissä. ”Carla oli ensimmäinen ihminen, jota rakastin koko sydämestäni. Se oli pelottavaa. Carla oli puhdas ja kirkas kuin tähdet, ja tunteella, jonka hän minussa sai aikaan, oli minuun uskomaton vaikutus. Näin kaikki maailman värit, jopa sen syvän mustuuden. Aluksi tunteen kanssa eläminen oli vaikeaa.”

Veronika nyökkää. Hän ei ole varma, onko koskaan ollut rakastunut toiseen sellaisella tavalla. Hän rakasti isäänsä ja veljeään, mutta hän on päästänyt kummatkin pois ulottuvistaan. Hän uskoi joskus rakastavansa Lysanderiakin, mutta siinä tunteessa ei loppujen lopuksi ollut mitään muuta kuin Arran mainitsemaa mustuutta. Ja kenties, vain kenties, Lysanderkin rakasti häntä. Rakastaa mahdollisesti edelleen. Sellaisille miehille rakkaus ei kuitenkaan toimi koskaan kuten muille. Veronika on oppinut kaiken sellaisesta tunteesta ja sen vaikutuksista.

Minut määrättiin metsästäjien keskuuteen sisäpiirin vakoojaksi. Carla uskoi minun selviävän metsästäjien joukossa. Olin hivenen yllättynyt hänen päätöksestään, mutta minulle ei ollut vaikeaa noudattaa käskyjä, joiden tarkoitusperiin uskoin vahvasti”, Arra kertoo. Hänen asentonsa vaihtuu kokoajan, entinen itsevarmuus ja kovuus ovat taas poissa. ”Metsästäjäkoulutus kestää kaksi vuotta. Se aloitetaan tekemällä kokelaasta sukukyvytön. Minut silvottiin heti alkuunsa. Ian Darehawkin kuri sopi minulle, täällä muurin takana sitä oppii kuuliaiseksi. Mutta minun oli hirvittävän vaikeaa päästä tapaamaan omiani, muurin taakse ei niin vain enää mentykään...”

Arra laskeutuu istumaan. Hän ei kestäisi, jos hänen jalkansa pettäisivät kesken kaiken alta. ”Ja kun lopulta näin kahden kuukauden jälkeen jälleen omaa kansaani, sain kuulla johtajan vaihdoksesta. Carlan kerrottiin kuolleen Cassiopeian hyökkäyksessä.” Arra puristaa huulensa yhteen, kyyneliä valuu kummastakin silmästä, sokeasta ja näkevästä. Veronika huomaa ajattelevansa, että sen täytyy sattua. ”En koskaan saanut tietää yksityiskohtia. Hän kuoli. Siinä se.” Kyyneleet värisyttävät Arran pientä ruumista, hän puristaa kyntensä syvälle ihoonsa. ”Ja inhoamani mies oli valittu uudeksi johtajaksi. He kaikki pitivät Envystä enemmän jo silloin, kun Carla oli johdossa.”

Jokin Arran sisällä muistuttaa jälleen menettämisen voimakkuudesta. Hän alkaa nauraa katkonaista, katkeruuden raastamaa naurua. ”Ja mikä ironisinta, minä olin lähestulkoon ainoa, joka jäi suremaan Carlaa. Hänen pikkusiskonsa, ikäiseni Ramona, tuntui päässeen asiasta niin helposti yli. Kun näin hänet seuraavan kerran, hän ei edes maininnut mitään isosiskostaan. Envyn käsi oli hänen hartioillaan. Hänkin näytti antaneen miehen määritellä itsensä...” Arra pudistaa jälleen päätään. ”En siedä Envyä, mutta Ramonaa sentään yritän ymmärtää. Itseäni puolestaan… itseäni minä en ymmärrä.”

Veronikan katse kysyy hänen suunsa puolesta.
En uskalla taistella Envyn sairaita pyrkimyksiä vastaan kunnolla, vaikka minun ideologiani on aivan hänen omansa vastakohta. Mikä siinä on? Pelkäänkö minä fyysisen väkivallan tai kuoleman uhkaa niin paljon?”
Muistot vyöryvät Veronikan yli suurena kuvasarjana. ”Siinä kaikessa on aina jollakin tapaa kyse pelosta. Alistuminenkin on pelkoa”, Veronika kuiskaa, ”se vain naamioi itsensä heikkoudeksi ja saa tuntemaan syyllisyyttä.”
Olet oikeassa.” Arra nousee seisomaan ja pyyhkii silmiään. ”Minä olen nytkin vasten omaa tahtoani – ja Carlan tahtoa – tuonut sinut tänne. Sanoin sinulle, että sinussa on potentiaalia, vaikka todellisuudessa kuka tahansa ylimystöön kuuluva olisi kelvannut uhrikseni. Sinä olit vain helpoin uhri, näin rikkinäisyytesi heti.”

Tunnistit vain kaltaisesi”, Veronika huokaa. Hän ei erityisemmin voi tai halua syyttää Arraa. ”Mikä on pahinta kokemaasi väkivaltaa, Arra? Mikä sai sinut tunnistamaan sen minusta?”
Arra näyttää mietteliäältä. ”Kai se vain on asia, jonka kuka tahansa tällaisessa maailmassa kasvanut tunnistaa toisesta samanlaisesta.” Hän ristii kätensä ja astelee kosketusetäisyydelle. ”Pahin kokemani väkivalta lienee vielä kokematta. Täällä metsässä, minun kansani keskuudessa ei ole mitenkään ihmeellistä saada melko vapaata kasvatusta. Ketään ei varsinaisesti kielletä tekemästä asioita, mutta meitä ei myöskään pakoteta nuorena tappamaan tai tekemään julmuuksia. Sellainen tapahtuu luonnostaan.” Veronika nyökkää.
Metsästäjien luona ollessani puolestaan huomasin, miten erilaista heidän suhtautumisensa väkivaltaan oli. Sitä käytettiin kurituksen ja rankaisun menetelmänä, ja siihen kannustettiin siihen tottumattomiakin yksilöitä. Koulutuksessa kaikki eivät todellakaan selvinneet loppuun asti, osa joutui lähtemään.”
Tiedän”, Veronika sanoo hiljaa, ”minä jouduin katselemaan veljeni kiusaamista sivusta. Ne muut käyttäytyivät hirvittävällä tavalla Frejtä kohtaan vain, koska Frej sattui olemaan Darehawk. Sain paikata paljon haavoja.”
Frej on kehittynyt siitä”, Arra sanoo, ja Veronika muistaa vasta nyt, että tyttö hänen edessään todella tuntee hänen isoveljensä. ”Hänestä on tullut hieno ihminen. Naiivi hän kenties on, mutta… erilainen. Pidin hänestä. Hän takasi minut.”
Takasi?” Veronikan silmät laajenevat hämmennyksestä. ”Frej taisi todella pitää sinusta.”

Surumielinen hymy käväisee Arran täyteläisillä huulilla. Hän tietää, ettei Frejn pintapuolinen kiintymys häntä kohtaan kestäisi tietoa siitä, että hän on villi ja vieläpä kidnapannut hänelle tärkeän pikkusiskon. Arra ei tahdo ajatella Frejtä, joka joutuu palaamaan pettyneenä leiriin ja kohtaamaan setänsä vihan. Ian olisi suunnattoman vihainen Frejlle kaikesta tapahtuneesta.

Frej on hieno ihminen, minun taitaa tulla hänen naurettavaa holhoustaan vähän ikävä”, Arra naurahtaa. ”Hän muuten puhui sinusta todella usein. Sanoi, että me kaksi olemme ihan samanlaisia. Ehkä hän halusi meidän tapaavan.”
Ei varmaan aivan tällä tavalla.” Veronikakin naurahtaa.
Mutta olemmeko me samanlaisia, vai oliko veljelläsi vain niin kova ikävä sinua, että hän teki minusta sinun korvikkeen?” Arran ilme ja asento ovat haastavia.

Veronika saa idean. Sen kertoo hänelle Arran muuttunut, varmempi olemus. ”Otetaanko siitä selvää? Kysytään toisiltamme kysymyksiä, joihin on pakko vastata rehellisesti.”
Pelejä, hmm, kuulostaa sopivalta”, Arra mutisee, ”onko pelissä sääntöjä?”
Ainoastaan se, että pitää olla rehellinen.”
Minun kansani on tunnettu hyvästä valehtelukyvystään.”
Olen valehdellut koko ikäni, tunnistan kyllä, milloin joku puhuu totta.”
Hyvä on.”

Arra istuu risti-istuntoon alas. Sokea silmä kiiltää kynttilöiden valoissa häiritsevän valkoisena. Naiset katsovat toisiaan, hengittävät lyhyesti ja hiljaa. Tunnelma laskeutuu raskaana heidän ylleen, puristaa ilmaa kasaan. Arra aikoo esittää ensimmäisen kysymyksen. ”Millaista sinun kokemasi väkivalta oli?”

Veronika ei räpäytä silmiään. Kuori ei kenties kestä, mutta sen ei tarvitsekaan. On aika paljastaa raa’aksi ja kylmäksi jäänyt sisus. Ensimmäistä kertaa asiat, joille ei löydy sanoja ihmisten kielestä, pääsevät ulos aitoina ja säästelemättöminä. Totuus on käsinkosketeltavan ruma.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti