Kirkkain tähti: luku 31

Luku 31: Käärmeen lento

Cassiopeia, kaksi vuotta sitten

Taivas putoilee olkapäille pieninä valkoisina palasina. Tämä on ensimmäinen kerta, kun tyttö ehtii ajatella, miten kaunista alas hitaasti satava lumi on. Usein hän on joutunut kestämään sitä suurina puuskina ja myrskyinä ympärillään, mutta nyt se tippuu hänen ylleen hitaasti ja silmiähivelevän kauniisti. Jäätynyt joki johdattaa hänet ja useat muut lähemmäs Kolmivirtaa, pohjoisen herttuattaren asumusta. Puut matkalla harvenevat harvenemistaan, asutus on vähäistä.

He askeltavat kansalleen omaisella, hiljaisella tavalla jättäen ainoastaan lumiset jalanjäljet maahan. Niistäkään ei uskoisi juuri heidän käyneen paikalla, sillä he astuvat toistensa jalanjäljissä ja varovat tuottamasta liikaa merkkejä siitä, että olisivat koskaan käyneet siellä päinkään.

Kun linna seisoo heidän edessään, lumea ihmettelemään pysähtynyt tyttö jää katsomaan joukon viimeisenä kulkevaa vaaleahiuksista naista, jolla on valkoinen otsaripa toisin kuin muilla. Valkohiuksinen tyttö ei tahdo muuta kuin nähdä naisen valkeat hiukset pakkasen punertamien poskien rinnalla. Pieni vilkaisu, sitten matka jatkuu kuten siihenkin asti. He pääsevät jokea myöten jäätyneen lammen äärelle. Osa aikoo kiertää lammen, mutta heistä viimeisenä kulkeva nostaa kätensä ylös sen merkiksi, etteivät muut saisi kiertää.

”Täällä mikään ei ole sitä, miltä näyttää”, hän sanoo. Hänen äänensä on pehmeä ja sointuva, se kiertää heitä ja katoaa sitten heidän taakseen jäävien puiden lomaan. ”Me menemme lammen ylitse.”

”Kestääkö jää?” Kyseenalaistaja on nuori mies, jonka tummiin hiuksiin on jäänyt kiinni lumihiutaleita. Hän katsoo naista silmät kyseenalaistusta täynnä.

”Paremmin kuin mikään muu tässä ympäristössä.” Nainen ohittaa muut, viittoo heitä seuraamaan ja astelee lammen jäälle.

Jää ei ole niin paksua, että sen kestäminen olisi kirjoihin kirjoitettu. Silti naisen askeleet ovat varmat ja riittävän hitaat, jotta yhtäkään rasahdusta ei kuulu. Lumi verhoaa heidät keskittyneeseen hiljaisuuteen muiden seuratessa naisen varmoja askelia. Kun kaikki ovat päässeet sen yli ja päätyneet linnan pihaan, jokainen tietää paikkansa. Toinen ylös, toinen sivulle, kaikilla on suunta ja selvä tehtävä. Harhauttajia ja iskijöitä, jokaisella on oma tarkoituksensa syvällä lihasmuistissa.

He eivät kuitenkaan ole olleet tarpeeksi varautuneita. Vaikka liikkeet ovat muistissa, vaikka jää kantoi ja lumi peitti jäljet maassa, he eivät olleet riittävän hyviä. Linnassa oltiin valmistauduttu heidän tuloonsa, lähes jokaisen saapuvan sielun läsnäolo oli jo ennalta mietittynä. Puolustuksessa ei ollutkaan aukkoja, vaikka niin piti olla. Kumpikin osapuoli oli suunnitellut kauan tätä päivää, ja kun se vihdoin koitti, vain toinen puoli yllättyi.

Suuressa salissa on vain herttuapari, kaksi sotilasta ja yksi muurin toiselta puolelta saapunut. Vaaleahiuksinen nainen tietää joukkojensa pärjäävän toisaalla. Hänen oma tehtävänsä on terävänä hänen vyöllään ja punaisena hänen mielessään. Herttuan kaula on avoin, kalliit vaatteetkaan eivät sitä peitä. Se olisi avoin vaikka se olisi raudan ja tulen takana. Nainen lähtee juoksemaan kohti ainoaa päämääräänsä.

Kaksi sotilasta käyvät hänen kimppuunsa, mutta vuodet muurin takana ovat kohdelleet häntä paremmin kuin vuodet sen sisäpuolella ovat kohdelleet sotilaita. Sotilaat ovat kenties koulutettuja ja vahvarakenteisia, mutta heiltä puuttuu metsän kasvatin armoton kasvatus ja raudanluja tahto. Ja myös se kaikkein olennaisin: useiden vuosien kokemus. Nainen tietää tismalleen, mitä reittiä kiertää heidän kehojensa ympärillä, mistä kulmasta väistää iskut ja mistä iskeä itse. Sitä ei ole hänelle opettanut kukaan toinen, luonto itse on pakottanut hänet hyppimään ja väistämään ja antamaan itsestään kaiken taistelulle kuin taistelulle. Sotilaat eivät kestä kauaa, heidän tumma verensä kastelee tumman lattian ja ruumiinsa lysähtävät harjoittelun ja vaivannäönkin jälkeen pelkkinä raatoina maahan.

Herttuan kurkku todella on avoin, sitä eivät suojaa tämän vahvat kädet eivätkä epätoivoiset yritykset kaataa kimppuunsa hyökkäävä nainen maahan. Hän ei ole aseistautunut, hänen ei ole koskaan täytynyt olla. Joku muu on aina vuodattanut veren hänen sijastaan, ja nyt kohdalle on vain sattunut tilanne, jossa sitä jotakuta muuta ei enää ole. Hänen oma verensä pääsee pulppuamaan valtoimenaan ulos kaulavaltimon katkettua, se kastelee valtaistuimen ja kaataa suuren kehon maahan kahden aiemman seuraksi.

Tulikatseinen herttuatar katsoo vierestä tapahtumia kykenemättä kuitenkaan muuttamaan niiden kulkua mihinkään suuntaan. Hänen vihreänä leiskuvat silmänsä näyttävät uhmakkailta, mutta kun nainen astelee lähemmäs hopeanhohtoinen veitsi kädessään, tulitahtokaan ei herttuatarta pelasta.

Ovien avautuminen pelastaa. Tummat, isot puuovet avataan ja sisään saliin raahataan viisi vaaleahiuksisen naisen alaista. Jokaisen takana on yksi hopeahaarniskainen sotilas. Samanlaisia kivikasvoja ja suuria käsiä kuin kahdella maassa jo makaavalla. Ja silti nainen tietää pelin menetetyksi. Hänen viisi alaistaan on yli puolet siitä ryhmästä, jonka kanssa hän tehtävää lähti suorittamaan. Jokainen heistä on taitavampi kuin kloonatuilta näyttävät pohjoisen soturit, mutta silti he ovat miekan kiiltävän terän väärällä puolella.

Nainen astelee herttuatar otteessaan eteenpäin, pitäen teräänsä vain millin päässä tämän maidonvalkeasta kaulasta. Iso, parrakas mies yksityiskohtaisemmassa haarniskassa astelee yksi naisen alainen – tummatukkainen poika – otteessaan lähemmäs. Sotilaan silmät eivät värähdäkään, vaikka näkevät korkeimman johtajansa verisenä salin toisessa päässä ja herttuattarensa villinaisen veitsen lähettyvillä.

”Jos herttuatar Elisabeth pääsee vapaaksi, pääsevät sinun rottasikin”, mies sanoo. Hänen äänensä on karhea, aivan kuin äänihuulet olisivat kokeneet suurempaa vahinkoa tämän nuoruudessa. ”Vaihto vaihdosta.” Mies katsoo takanaan seisovia sotilaita ja naisen alaisia heidän otteissaan. Kaikki viisi pääsisivät menemään.

Valitettavasti nainen ei kuitenkaan ole syntynyt neuvottelijaksi. Hän ei ole ottanut vastaan iskuja ja suunnitellut kansansa kohtaloa useita vuosia vain voidakseen käydä nimettömien miesten kanssa neuvotteluja saleissa, jotka eivät koskaan kuuluisi hänen kansalleen.

Nainen tietää alaistensa soittavan hänen kanssaan samaa säveltä, jos hän vain antaisi merkin. Hän päästää herttuattaren irti, uskoo alaistensa voimiin ja juoksee kohti parrakasta miestä ja tummatukkaista poikaa. Mies tekee virheen aliarvioidessaan tummatukkaisen pojan ja päästäessä tämän vapaaksi, sillä yhdessä naisen kanssa he saavat miehen kaadettua muutamissa sekunneissa. Muilla ei käy yhtä hyvää tuuria. Kaksi muuta pääsee vapaaksi, mutta muiden kurkut kohtaavat miekanterän liian läheltä.

Sekasorto alkaa veren hajusta salissa. Nainen tietää alaistensa osaavan pois, sillä kaikki on suunniteltu tarkasti etukäteen. Valkohiuksinen tyttö vetää toisen, isomman tytön mukaansa ja he alkavat taistella tovereidensa kurkut leikanneiden sotilaiden kanssa. Nainen puolestaan tietää, mitä kautta hän pääsee helpoiten pois. Muiden pitäessä hänen taustaansa hän pääsee juoksemaan salista käytävälle ja käytävältä hitaasti, näkymättömästi torniin johtavaan portaikkoon. Sitä kautta hän pääsisi takaisin pihamaalle, lammen äärelle ja samoja jalanjälkiä pitkin takaisin. Hän ei uskalla jäädä miettimään alaisiaan eikä varsinkaan valkotukkaista tyttöä, pikkusiskoaan. Adrenaliini vie häntä eteenpäin ja hän sysää pelon myöhemmälle.

Luottamus on hänen sokea pisteensä. Hän uskoo vahvasti siihen, että muut pääsevät hengissä pois ja uskaltaa kääntää heille selkänsä. Portaita juostessaan hän ei vielä kuule askelia, mutta kun hän pääsee torniin asti, hän havaitsee liikettä takanaan ja kääntyy vieden veitsen takanaan seisovan henkilön kaulalle. Henkilö ei kuitenkaan ole hopeinen sotilas vaan hänen oma alaisensa. Tummatukkainen poika virnistää laskien aseet kädestään. Nainen huokaisee helpotuksesta ja viittoo nopeasti pojan mukaansa tornihuoneeseen.

Huone on koristeltu punaisin ja kultaisin seinäryijyin. Nainen ei kuitenkaan ehdi miettiä sitä, sillä hän on jo astelemassa kohti ikkunaa, josta tietää pääsevänsä ulos.

”Odota.”

”Hmm? Mitä nyt, Envy? Meidän täytyy pitää kiirettä, jotta emme menetä enempää omiamme.”

Poika astelee lähemmäs. Ilme hänen kasvoillaan ei ole turvallinen. Nainen on aina tiennyt, että Envyn pinnan alla on jotakin, jonka hän voi joko valjastaa tai jota hän saa katua jälkikäteen. Ensimmäistä kertaa tapahtumien aikana pelko vihlaisee häntä toden teolla.

”Mehän olemme jo suorittaneet tehtävämme, enää ei ole kiirettä”, Envy sanoo matalalla, hiljaisella äänellään.

Nainen astuu ikkunalaudalle, siirtää toisen jalkansa ulos. ”Nyt ei ole aikaa tällaiseen. Ala tulla.”

Envy astuu lähemmäs, vetää naisen pelkällä käsiotteella lähemmäs. Nainen on parempi lähitaistelija kuin kahdeksan vuotta nuorempi Envy, mutta ei ehdi reagoida luottamansa henkilön äkilliseen liikkeeseen. Jotain lämmintä tuntuu syvällä, tarkalleen ottaen rinnan kohdalla, sydämessä, minuuden ytimessä. Tumma neste valuu hänen liivilleen, ja kun hän katsoo Envyä tämän luonnottoman vaaleisiin, lähes keltaisiin silmiin, hänen ajatuksensa eivät enää juokse selvästi. Valkoinen kipu täyttää maailman laidoista ja etenee keskelle, kunnes jäljellä ei ole enää mitään.

Envy pyyhkii veitsen ja sitoo sen vyölleen astuessaan ikkunasta ulos. Hän tuntee saman reitin kuin nainenkin tunsi. ”Sinä et koskaan osannut johtaa, Carla”, Envy kuiskaa naisen ruumiille ja hyppää ulos ikkunasta. Ulkona sataa edelleen lunta samaan tahtiin kuin aiemminkin. Mikään ei näytä muuttuneen.