Kirkkain tähti: luku 32

Luku 32: Ristitulessa

Lintu oli oikeassa. Hän on askeltanut Sadevuorten tunneleissa jo päivän mittaan, eikä hän vieläkään ole täysin selvittänyt, minne kaikkialle ne todella ulottuvat. Hän on ottanut metsästäjien leiristä mukaan soihtuja, ja kulkee nyt ainoastaan yhden, heikon ja lepattavan valon ohjaamana. Lintu pyrkii pitämään kiirettä, sillä hän tietää ajan juoksevan armotonta vauhtiaan eteenpäin. Jossakin hänen yläpuolellaan, päivänvalossa, suunnitellaan sotaa niin monen eri ihmisen toimesta, ettei Linnun pää ole kestää sitä.

Lopulta tunneli alkaa hiljalleen täyttyä valosta, soihtu ei ole enää ainoa pieni valopilkku pimeässä ja kosteassa käytävässä. Ylhäältä tulvii yhtäkkiä suunnaton määrä päivänvaloa, ja Lintu nopeuttaa askeliaan. Kivikossa käveleminen ei satu hänen jalkoihinsa samalla tavalla kuin se voisi tavallisen kulkijan jalkoihin sattua. Hän on koko ikänsä tottunut kävelemään kovalla maalla.

Kun Lintu pääsee aivan valonlähteen alapuolelle, hänen ymmärryksensä alkaa hiljalleen kasvaa. Tunnelli kohoaa keskeltä ylös, muodostaa korkeat kiviseinämät ja jatkuu ylös ainakin kahdeksan metriä. Ylhäältä Lintu näkee häivähdyksen kuusista ja valkoisesta taivaasta. Lunta ei sada, taivas pysyy vaiti.

Lintu tietää, missä hän on. Hän on vain muutama päivä sitten käynyt tässä paikassa, mutta vain sen toisella puolella. Tämä on Begger’s Hole, Altairissa, metsästäjien alueella sijaitseva muinainen joukkohauta. Paitsi että se ei näyttäisi olevan joukkohauta alkuunsakaan, vaan pikemminkin suunnattoman suuri sisäänkäynti isompaan luolastoon, joka jatkuu kumpaankin suuntaan. Tämä vain todistaa sen, miten huonosti ihmiset tuntevat maailman, jossa elävät. Lintu painaa tämän tarkasti mieleensä ja jatkaa matkaansa ajatellen sitä, voisiko Begger’s Holea mahdollisesti käyttää jotenkin hyödyksi tulevassa sodassa. Ainakin sitä kautta voisi köydellä laskeutua alas ja pitää ihmisiä suojassa. Sillä ei tosin ole merkitystä silloin, jos Lintu havaitsee luolaston jatkuvan muurin toiselle puolelle, kuten hän hyvin vahvasti epäilee.

Muutaman sadan metrin pimeässä vaeltamisen jälkeen Linnun kynttilä näyttää kaksi mahdollista suuntaa luolastolle. Oikealle johtaa korkeampi, hivenen tippukiviluolaa muistuttava reitti, kun taas sama pimeä ja kostea reitti jatkuu suoraan edessä. Lintu päättää kuunnella vaistojaan ja kääntyä tippukiviluolaan. Hän palaisi toiselle reitille myöhemmin.

Riittävän pitkään käveltyään tippukiviluola viettää ylämäkeen ja Lintu alkaa jälleen nähdä valoa. Kirkas päivänvalo valaisee käytävät ja tekee niistä häikäisevän kauniit. On tilanne maailmassa mikä tahansa, luonto pysyy aina itsenään ja onnistuu häikäisemään monimuotoisuudellaan. Lintu astelee ylös varoen lumisia kiviä.

Lintu astuu keskelle lumista valkkeutta. Kaikkialla on kirkasta, hetkisen silmät vain räpyttelevät ja yrittävät tottua suunnattomaan hohtoon päivän pimeävaelluksen jälkeen. Lintu, joka on kiertänyt koko Annorlundan ja seilannut pitkällä merillä, ei ole koskaan käynyt tässä paikassa. Epämiellyttävä tunne valtaa hänet, kun hän astuu kunnolliselle maalle ja katselee kuusia kauempana edessään. Hän kääntyy ympäri ja lähtee astelemaan samaan suuntaan, jossa maanalainen reittikin menee. Kun hän kävelee tarpeeksi kauan, hän kohtaa juuri sen, jonka pelkäsikin kohtaavansa. Muurin.

Maanalainen reitistö todella johtaa muurin toiselle puolelle. Se merkitsee nopeampaa tuhoa annorlundalaisille. Lintu palaa samoja jälkiä takaisin, yrittää pitää askeleensa entistä nopeampina. Hän laskee, että jos liikkuisi nopeammin, hän saattaisi ehtiä ennen seuraavaa auringonnousua takaisin Sadevuorten sisälle ja sitä kautta Cassiopeiaan. Oli Elisabethin mielentila mikä tahansa, tätä hän ei kieltäytyisi kuuntelemasta. Hänen on pakko uskoa, ettei sisällissotaan ole aikaa silloin, kun villit pääsevät tunnelistoa pitkin sisälle.

Kun Lintu on jälleen kuusien ja huomaamattoman luolan suun luona, hän havaitsee jotakin, johon ei aiemmin kiinnittänyt huomiota. Jalanjälkiä. Ne eivät ole tuoreita, mutta niitä johtaa sekä ulos että sisään tunnelin aukosta. Adrenaliini alkaa sykkiä Linnun kehossa, hän varmistaa nopeasti, että hänen suuren vyönsä takana oleva puukko on yhä tallella tiukkaa paikkaa varten.

Jalanjäljistä huomaa, että ne eivät kuulu annorlundalaisille. Kenkien pohjat ovat tasaiset vailla mitään kuviota, eikä sellaisia kenkiä ole enää juuri kenelläkään Annorlundassa. Lintu ei päästä kauhua pesiytymään kehoonsa vaan pakottaa itsensä laskeutumaan tippukiviluolastoon. Sen kauneus pitää häntä hetkisen rauhallisempana, lievittää kehossa hyrräävää adrenaliinia.

Takaisin suureen käytävään päästyään Lintu toteaa, että jättää toisen suunnan tutkimatta. Koska hän on juuri saapunut muurin toiselta puolelta ja löytänyt aiemmin Begger’s Holen, hän olettaa yläpuolellaan lepäävän maanosan olevan Mizar. Maanalainen tunneli hänen vasemmalla puolellaan johtaisi mitä oletettavamminkin Mizarista suoraan Lyraan. Se jos jokin olisi uskomattoman vaarallista siinä vaiheessa, kun villit päättäisivät käyttää tunnelia. Saati Begger’s Holea, josta pääsee suoraan metsästäjien tukikohtaan. Liikaa riskejä. Lintu kiristää tahtiaan.

* * *

Ensimmäinen asia, jonka herttuatar Elisabeth kuulee laskeutuessaan vaunuistaan ja kävellessään sisälle kivilinnaansa, on negatiivinen. Aivan kuin Sea’s Endissä vierailu ja siskolle puhuminen eivät olisi jo olleet riittäviä seikkoja sekoittamaan pää, palvelijoiden ja vertioiden täytyy vielä erikseen tulla irrottamaan mielen tukipilareita.

”Se vaalea tyttö, joka oli vieraananne”, yksi vartijoista juoksee heti kertomaan toisten toivotettua herttuattaren tervetulleeksi kotiin, ”hän on päässyt pakoon. Emme ole nähneet hänestä jälkeäkään, emmekä tiedä, miten hän on voinut paeta.”

Elisabeth siristää vihreitä silmiään. Hän nimittäin tietää hyvin, miten Kolmivirrasta voi paeta. Ylimmän kerroksen tornista pääsee katon kautta ulos pihamaalta siten, ettei yksikään vartija saa enää kiinni. Elisabeth tietää villien käyttäneen reittiä silloin, kun hänen aviomiehensä murhattiin.

Cassiopeian herttuan muisteleminen saa Elisabethin muistamaan hetkessä poikansa, ja hän alkaa katsella hätääntyneenä ympärilleen. ”Poikani”, hän huudahtaa, ”onhan Richard kunnossa? Missä hän on?”

”On, arvon herttuatar, poikanne on loistavassa kunnossa. Hän on hoitajan seurassa, ja –”

Elisabeth ei jää kuuntelemaan vastausta. Tieto Ramonan pakenemisesta vain vahvistaa sen, mitä hän oli Anesidoran ja Lilithin sanoja kuunnellessaan jo epäillytkin: Ramona oli valehdellut hänelle. Syytä hän ei edes yritä lähteä arvelemaan. Laygoldit eivät murhanneet ketään eikä Ramona puhunut totta. Se ei muuta mitään. Elisabeth tahtoo silti sotaa, hän tahtoo sitä enemmän kuin koskaan. Nyt, kun hän ei uskalla luottaa nuorempaan sisareensakaan tämän sokeutettua kuninkaan, hänen on tehtävä kaikki yksin.

Elisabeth juoksee kohti yläkerran kamaria, jonka lattialla Richard leikkii puisella miekalla hoitajan istuessa tuolilla ja hymyillessä. Elisabeth kuulee käytävälle, kuinka hoitaja kertoo Richardille tarinaa. Siinä on jotain etäisesti tuttua, satunnaisia tuttuja sanoja siellä täällä. Sitten Elisabeth astuu huoneeseen hengästyneenä, sydän sykkivänä ja mieli kauhun täyttämänä. Näky on idyllinen. Leikkivä lapsi ja vanhempi rouva vahtimassa häntä. Ei mitään hätää. Pojalla on kaikki kunnossa, mustat kiharat heiluvat puolelta toiselle puumiekan viuhtoessa ilmaa.

Silti jossakin syvällä kalvaa suunnaton, kasvava pelko, joka on alkanut muodostua jo Sea’s Endissä. Pelko siitä, ettei ole enää koskaan paluuta entiseen. Tässä on hetki, hetkeen pitää tarttua, oikein kunnolla rutistaa, jotta se ei pääse karkaamaan. Elisabeth tuntee pelon väristysten lävistävän ruumiinsa, hän vaipuu yhtäkkiä polvilleen ja tuntee kuumat kyyneleet silmissään. Hän ei voisi antaa poikansa kuolla sotaan, mutta ei voi myöskään jättää tälle tällaista maailmaa, jossa väärä suku johtaa ja antaa villien kidnapata ja tappaa ylimystöä. Pelko ryöpsähtelee suurina kyynelinä ulos, Elisabeth vie kädet ympärilleen ja nostaa katseensa poikaansa.

Richardin suuret silmät laajenevat entisestään. Hän ei ole koskaan nähnyt äitinsä romahtavan näin. Äiti on aina ollut soturi, suuri ja vahva taistelija, jonka silmissä palaa voitontahto. Nyt samaiset vihreät silmät täyttyvät kyynelistä, joille ei näy loppua. Richard ei uskalla liikahtaa.

Hoitaja puolestaan kumartuu Elisabethin puoleen. Hän nostaa vapisevan herttuattaren ylös, kun tämä ei pysty tarttumaan hänen ojennettuun käteensä.

”Ei hätää, arvon rouva, ei mitään hätää”, vanha hoitajanainen kuiskaa Elisabethin korvaan ja silittää tämän korppihiuksia. Nainen on palvellut Wainwrighteja Cassiopeiassa koko ikänsä. Hän on nähnyt Anesidoran ja Elisabethin kasvavan vilkkaista ja leikkisistä lapsista älykkäiksi nuoriksi neidoiksi ja myöhemmin vahvoiksi hallitsijoiksi. Hän on kymmeniä kertoja aiemminkin silittänyt herttuattarensa pehmeitä hiuksia, tilanne ei ole muuttunut miksikään.

”Ania, olen kunnossa”, Elisabeth sanoo ääni yhä hataralla pohjalla. ”Kiitos, kiitos, Ania… Minä pärjään. Jättäisitkö meidät hetkeksi kahden?” Itkun punertamat kauniit kasvot muodostavat pienen hymyn, joka kertoo hoitajalle, että hän selviäisi.

Ania tietää, että Elisabethilla on uskomaton kyky saada itsensä takaisin jaloilleen vain muutamissa minuuteissa.

”Kuten haluatte, arvon rouva”, hän nyökkää ja poistuu hiljaa paikalta. Elisabeth jää seisomaan edelleen hivenen vapisten ovelle. Hänen poikansa katsoo häntä hämmentynein, suurin silmin.

”Mikä sinulle tuli, äiti?”

Elisabeth kumartuu halaamaan poikaansa. Hän rutistaa aavistuksen liian lujaa ja saa Richardin rimpuilemaan irti. ”Richard...” Pelkästään pojan lämmön tunteminen omaa kehoaan vasten saa kyyneleet miltei palaamaan Elisabethin silmiin. ”Rakas, minä vain… Sinähän tiedät, että meidän täytyy muuttaa pian Lyraan. Todelliseen kotiimme.”

”Miten niin muuttaa? Se valkotukkainen nainen puhui jotain sodasta”, Richard mutisee, ”minusta muuttaminen ja sota taitavat olla vähän eri asia.” Kuin protestiksi hän heittää puisen miekkansa kivilattialle. Se vierii kolahtaen tuolin alle.

”Valkotukkainen nainen?” Elisabeth sävähtää. ”Puhuitko sinä Ramonalle? Rakas, tiedätkö sinä, missä hän on nyt?”

”Hän sanoi menevänsä pois”, Richard vastaa katsoen yhä äitiään vilpittömin silmin. ”Näin hänet istumassa sinun makuukammariisi vievillä portailla.”

”Mitä hän sanoi sinulle?” Elisabeth yrittää pitää äänensä tasaisena, mutta huoli pääsee värittämään sitä.

”Hän sanoi, että kohta tulee sota. Ihan kohta. Ja että sinä tuot sen.”

Elisabeth kiroaa mielessään kaiken, mitä on koskaan sanonut. Jokainen luottamuksen pisara on ollut liikaa. Hän ei voi kuitenkaan valehdella lapselleen. Ei suoraan.

”Se nainen, Ramona, oli ihan oikeassa”, Elisabeth kuiskaa. ”Kotiinpaluumme edellyttää sotaa. Tiedätkö sinä, mitä sota tarkoittaa?”

Richard nyökkää, juoksee hakemaan puumiekkansa tuolin alta ja osoittaa sillä äitiään. ”Se tarkoittaa sitä, että tähdet hakevat meidät kotiin.”

Sille ei voi mitään. Kyyneleet vain löytävät tiensä uudelleen silmiin.

”Voi, kultaseni, minä...”

”Älä itke, äiti, ei siinä ole mitään pelottavaa.” On siinä. Lapsen viattomuus pysyy valkoisena sodan mustien varjojenkin seuratessa. ”Se ei satu kauaa. Se on vain pieni hetki, ja sitten kaikki on ihan valkoista. Kirkasta. Tähdissä on kaunista.”

Elisabeth nyökkää kyyneltensä lomasta. ”Niin, Richard, siellä on kaunista.” Sitten hän joutuu pudistamaan päätään. ”Mutta me emme ole menossa sinne vielä pitkään aikaan. Me menemme kotiin, Lyraan, Sea’s Endiin. Otamme takaisin sen, joka on meidän sukumme verellä rakennettu.”

Richard nyrpistää nenäänsä. ”Mutta äiti, eihän se ole Wainwrightien voimilla rakennettu”, hän sanoo, ”vaan orjien. Niin se tyttö sanoi, se vaalea, jolla oli eläinsilmät.”

”Orjien?” Elisabeth ei näe yhtään syytä, miksi Ramona olisi puhunut hänen pojalleen orjista. Eihän Ashworthin äpärän pitäisi tietää mitään useita vuosia vanhoista käytännöistä. ”Niin, ennen kuin hän lähti, hän sanoi, että sinä sodit ihan väärästä syystä. Että eihän se kaupunki sinun esi-isiesi rakentama ollut, vaan heidän orjuuttamiensa ihmisten.”

Elisabeth ei todellakaan näe yhteyttä. ”Sinun ei kannata vaivata päätäsi sillä, rakas. Se nainen on osoittautunut epäluotettavaksi.” Miten kovasti hän olisikaan tahtonut uskoa Ramonaa.

”Mitä hän tarkoitti orjilla?”

”Orjat olivat monia kymmeniä vuosia sitten sellaisia ihmisiä, jotka tähdet olivat tarkoittaneet tekemään työtä muiden puolesta. Heitä ei ole ollut enää moniin aikoihin”, Elisabeth sanoo. Orjuus kiellettiin pian muurin valmistumisen jälkeen, vain muutama sukupolvi sitten. Ei siitä loppujen lopuksi ole niin pitkä aika.

”Ai”, Richard sanoo lopulta. Hän kävelee äitinsä ohi, pysähtyy ovelle ja näyttää hetken siltä, että aikoisi vielä kysyä jotakin. Sitten hänen ilmeensä muuttuu, hymy leviää kasvoille ja hän ilmoittaa menevänsä ulos leikkimään. Elisabeth käskee hänen pukea enemmän päälleen. Richard irvistää.

”Niin, ja rakas”, Elisabeth lisää vielä, ”älä huolehdi mistään. Tässä käy hyvin, me pääsemme kotiin ja sinusta tulee vielä joku päivä kuningas. Leiki nyt vain, äläkä huolehdi siitä, mitä tapahtuu.”

Lopun päivästä Elisabeth istuu ikkunan vieressä ja katsoo, kuinka hänen poikansa kiertää pihaa ja huitoo patsaita puumiekallaan. Välillä Richard pysähtyy kuuntelemaan hoitajien tarinoita ja nauraa heidän kanssaan. Elisabethin sydäntä korventaa.

Kaikki alkaa hitaasti muovautua kohti yhtä kiintopistettä. Sekalainen kasa massaa alkaa tiivistyä yhdeksi isoksi möykyksi, yksinkertaistua. Laygoldin vanki, sotavalan purkamista, sukumurhia, sokea kuningas, orjia, valheita valheita valheita… Elisabeth ei tiedä, mitä peliä Ashworthit – Lilith ja Ramona, sikäli Ramona nyt edes on Ashworth – pelaavat, mutta vaaraksi he eivät olisi.

Yhteen asiaan Elisabeth uskoo: siihen, että hänen siskonsa puhui totta sanoessaan, ettei yksikään Laygold osaa epäillä Wainwrightien hyökkäystä. Se tosin tarkoittaa lähinnä sitä, että Ramonan on täytynyt vihoissaan valehdella hänelle, mutta loppujen lopuksi sillä ei ole nyt merkitystä. Elisabeth luottaa nyt suonissaan virtaavaan Wainwrightien vereen, joka palaisi pian loppuunsa, ellei saisi sotaa aloitettua. Kun tilanne päässä käy tarpeeksi sekavaksi, yksi asia on varma: se, että on toimittava. Elisabeth tietää kuningas Lirin miehittävän hitaasti koko maansa metsästäjiensä avulla, jotta villit eivät varmasti pääsisi hyökkäämään. Kukaan ei osaisi odottaa Wainwrightien hyökkäystä. Voitto olisi hänen.

Iltapäivän tummetessa illaksi ja illan yöksi Elisabethin oveen koputetaan. Palvelija saapuu huoneeseen ja ilmoittaa vieraan saapuneen ja odottavan suuressa salissa.

”Vieraan?” Elisabeth kurtistaa kulmiaan. Oliko Ramona tullut takaisin?

”Pahanilmanlintu on tullut takaisin, arvon herttuatar.”

Elisabeth naurahtaa miltei helpottuneesti. ”Tiesinhän, ettei hän osaisi pysyä kauaa poissa.”

Elisabeth astelee ripeästi saliin, jossa Lintu jo odottaakin. Miehen kiharat, ruskeat hiukset ovat takussa ja hänen silmänsä kiiltävät huolesta tavalla, joka saa Elisabethin sydämen jättämään muutaman kierroksen välistä. Lintu ei ole koskaan, ei ikinä näyttänyt niin kauhistuneelta kuin nyt.

”Sinun täytyy unohtaa jokainen sotatoimi, joka sinulla on koskaan ollut mielessäsi”, Lintu puuskahtaa vaivautumatta edes tervehtimään. Hänen ilmeestään näkee, että hänen asiansa on riittävän vakava siihen, että hän uskaltaa palata Kolmivirtaan edellisen välikohtauksen jälkeen. ”Olen tehnyt löydön, joka merkitsee ehdotonta vaaraa. Olet varmasti kuullut hylättyjen maiden herttuattaren kidnappauksesta? Se on pientä. Minä kävin Sadevuorten sisäisessä luolastossa jälleen kerran, ja löysin suuremman reitistön.”

Elisabeth kuuntelee kärsivällisesti miehen nopeaa ja hätääntynyttä kertomusta.

”Sitä reittiä pitkin tuntuu pääsevän kaikkialle maan itäistä puolta pitkin. Sadevuorilta pääsee maanalaista reittiä pitkin Altairiin ja Lyraankin, mutta ennen kaikkea sieltä pääsee muurin toiselle puolelle. Villeillä on täysin vapaa pääsy Annorlundaan, ja he ovat jo nyt käyttäneet reittiä. He pääsevät sieltä tänne ja tappavat kaikki, sinä et nyt yksinkertaisesti voi keskittyä sisällissotaasi.”

Lyraan? Maanalaista reittiä pitkin pääsee Lyraan. Se merkitsisi sitä, että Elisabethin sotajoukkojen ei tarvitsisi kiertää Sadevuorten takaa tai Altairin kautta, jos he pääsisivät maanalaista reittiä suoraan Lyraan. Lir Laygold ei varmasti osaisi odottaa sitä.

Lintu havaitsee herttuattaren keskittymisen harhailevan, joten hän jatkaa: ”Elisabeth, sinun on pakko kuunnella minua. Olin jo kerran oikeassa, et voi enää kieltää tätä. Sanoin, että metsästäjien keskuudessa on villi, ja nyt se samainen villi on kidnapannut lännen herttuattaren. Kohta villit alkavat varmasti sanella vaateita hänen palauttamisekseen. Tässä ei ole enää kyse sukusi kunniasta, tässä on kyse siitä, kuka tappaa ja kenet. Meidän on tapettava villit ennen kuin he tappavat meidät.”

Kiinnostunut ilme palaa takaisin Elisabethin kasvoille, kun hän lähestyy Lintua.

”Rauhoituhan, Lintu”, hän sanoo pehmeästi, ”sinä olet juuri ratkaissut suurimman ongelmani. Sen, miten sotajoukkoni pääsee Lyraan mahdollisimman huomaamattomasti. Maanalaiset reitit, Lintu, kiitos, kiitos tuhannesti.” Hymy leviää herttuattaren punatuille huulille, se miltei säkenöi. ”Sotatoimet on pantava heti käyntiin. Meidän on hyökättävä viikon sisällä.”

Linnun ilme on avoimen kauhistunut, kun hän ymmärtää, mitä on tehnyt. Elisabethin ilme ei palaa entiselleen, sodanjano on juurtunut vihreään katseeseen. ”Elisabeth, ole nyt järkevä. Avaa silmäsi.”

Elisabeth pudistaa voimakkaasti päätään hymyillen yhä. ”Lintuseni, olet urhea, kun palaat tänne kertomaan tämän minulle vaikka olin kieltänyt sinua palaamasta. Sinun tehtäväsi on kuitenkin nyt suoritettu.” Hän astelee verkkaisesti ympyrää Linnun ympärillä. ”Minä en enää tarvitse neuvojasi, kiitoksia vain. Edellinen, joka yritti neuvoa minua, on nyt paennut paikalta ja jättänyt minuun kyltymättömän sodanjanon. Minä tarvitsen tämän tilaisuuden, ja niin tarvitsee poikanikin. Poistun nyt keskustelemaan armeijani johdon kanssa.”

”Sinun poikasi tarvitsee parempia leluja ja äidin, joka näkee muutakin kuin oman ylpeytensä.”

Elisabeth siristää silmiään. ”Lennähän jo toisaalle, joku muu saattaa tarvita kalliita neuvojasi. Sinusta on ollut jo aivan riittävästi apua Cassiopeiassa.”

Lintu ei voi tehdä mitään. Hän joutuu jälleen kerran poistumaan Cassiopeiasta siivet maassa roikkuen. Elisabeth on hänen apunsa toisella puolen, hän ei voi tehdä enää mitään muuta kuin katsoa sivusta, kuinka kaksi vahvaa sukua tuhoavat toisensa samalla, kun villit pääsevät tuhoamaan kaiken sen, mitä heistä jää jäljelle. Linnusta ei tunnu enää edes pahalta.