keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Kirkkain tähti: luku 36


Luku 36: Punainen tähdenlento

Kokonainen päivä on päässyt jo kulumaan, ajantaju pysyy ennallaan vain hädin tuskin. Juoksevat jalat ovat lopettaneet tuntemisen jo useita kilometrejä sitten. Nyt niitä vie eteenpäin vain raudasta valettu ja ympäristön tulikuumaksi tekemä tahto. Arra ei enää ajattele mitään, ajattelu vie energiaa, ja kaiken energian hän tarvitsee edetäkseen. On vain yksi päämäärä.

Kansa, joka uskoo tähtiin kohtalonsa johdattajana, harvoin todella pysähtyy miettimään kohtalon merkitystä. Arra, joka ei ole nostanut katsettaan maasta koko matkansa aikana, nostaa nyt ainoan silmänsä katseen taivaalle, jolle tähdet ovat jo kavunneet. Sinä hetkenä yksi tähdistä päättää pudota pitkän matkansa ja piirtää valoreittinsä taivaalle. Se siirtyy kirkkaana, punaisena välähdyksenä alemmas pitämättä lainkaan ääntä. Liike kestää tuskin kahtakaan sekuntia, ja silti Arran tumma silmä ehtii todistaa sen. Se on ensimmäinen tähdenlento, jota hän on koskaan todistanut.

Arra on kuullut paljon tarinoita tähdistä kuten jokainen muukin Annorlundassa. Tähdet näyttelevät ihan yhtä tärkeää roolia myös muurin toisella puolella. Nuorena Arra muistaa luvanneensa äidilleen, että kun näkee joskus tähdenlennon, hän toivoisi jotakin tärkeää omalle kansalleen, ei itselleen. Nyt äiti on ollut jo muutamia vuosia mullan alla, sielunsa tähtien lailla vapaana taivaan loisteessa. Arra ei ole varma, voivatko tähdet koskaan olla vapaita, sillä ne on sidottu tiettyyn paikkaan ja tietyyn loisteeseen. Ne eivät voi valita, haluavatko ne loistaa tai haluavatko ne varjella kansaansa. Ja silti punainen, muutaman sekunnin kestänyt tähdelento näyttäytyi Arralle osoittaen, että jokainen voi muuttaa suuntaansa. Kukaan ei saa joutua sidotuksi paikalleen.

Silti keho jatkaa matkaansa, pakottautuu juoksemaan vaikka jalat ovat rakoilla ja varmasti tärisisivät, jos Arra pysähtyisi. Siksi hän ei pysähdy. Hän on jo muurin sisäpuolella, ohittanut jo ajat sitten hänen ja Veronikan aiemmin käyttämän ylityskohdan. Altairiin on enää muutamia satoja metrejä, ja Arra toivoo, ettei törmäisi matkallaan kovinkaan moneen ihmiseen. Hän pitää päänsä alhaalla, jotta kukaan ei vahingossakaan tunnistaisi suurta hätäännystä aiheuttanutta villityttöä silmävammastaan.

Kun Arra viimein pääsee Altairin rajojen sisälle, turvallisten puihin rakennettujen kynttilärakennelmien luo, hän huomaa vauhtinsa hidastuvan. Keho tulee äärirajaansa, pakottautuu lopettamaan. Väsymys ja kipu tuntuvat toistaiseksi vain etäisenä pistelynä, adrenaliini suojelee kehoa suurimmalta tuskalta. Arra huomaa ajattelevansa hengästyneisyytensä ja kipunsa sijaan näkemäänsä tähteä. Hän on aina toivonut näkevänsä edes yhden tähdenlennon. Toivomuksia sille hän oli kehitellyt vuosien varrella useita. Nyt hänen päässään ei ole yhtäkään. Hän ei muistanut toivoa.

Keho seuraa kynttilöitä, harhailee öisessä metsässä kunnes näkee yönuotion ja miehiä sen äärellä. Iania ei näy, hänen täytyy olla nukkumassa. Siltikään Arra ei voi vain saapastella suoraan paikkaan, jonka väen on pettänyt jo kertaalleen. Ja pettäisi vielä toistekin. Adrenaliini alkaa haihtua, jäljellä on vain uupumus ja tieto siitä, että hänen hengityksensä on aivan liian raskasta siihen, että hän voisi mennä hyväkuuloisten metsästäjien lähelle.

Arra kumartuu alas, ottaa hivenen lunta käsiinsä ja vie sen suoraan suulleen. Jääkylmä lumi sulaa hänen suuhunsa, menee alas nieluun ja tuntuu pistelevän kylmältä koko elimistössä. Hän tarvitsee vettä. Paljon vettä. Hän kumartuu vapisevan, matkasta uupuneen ruumiinsa voimin maahan ja vie päänsä suoraan maahan. Hän tietää, ettei koskaan antaisi itselleen anteeksi, jos joku näkisi hänet nyt. Hän alentuu juomaan lunta suoraan maasta, niin paljon hän sitä tarvitsee.
Arra ei kuitenkaan anna itsensä lyhistyä. Jos hän laskisi itsensä alas, hän ei enää nousisi, niin väsynyt hän on. Hän saattaa kirjaimellisesti tuntea energian siirtyvän ulos kehostaan, se siirtyy virtauksina ulos ja katoaa sormenpäistä.

Useita vartiossa seisovia miehiä koko ikänsä katselleena Arra tietää, että nuotion äärellä istuvat miehet aikovat pysyä siinä koko yön. Leiri on yllättävän hiljainen, suurimman osan metsästäjistä täytyy olla jossain muualla. Arran sydäntä puristaa ajatus siitä, että kuningas Lir on jo nyt aloittanut turvatoimet maassaan. Mitä se tulisikaan olemaan tämän yön jälkeen.

Arra pakottaa itsensä jatkamaan matkaa. Hän tietää Frejn nukkuvan ensimmäisen ryhmän rakennuksessa erillisessä huoneessa, jonka ikkuna on Arran yletettävissä. Lasisesta ikkunasta ei pääse sisään, mutta Arra luottaa siihen, ettei Frej tekisi hänelle pahaa, jos hän koputtaisi tämän ikkunaan. Tytön liikehtiessä metsän varjoissa kohti ryhmänjohtajan huoneen suurta ikkunaa hän ymmärtää ajattelevansa vaarallisen samanlaisesti kuin Envy. Hänellä ei ole varasuunnitelmaa sen varalle, että tapahtumat eivät tottelekaan hänen tahtoaan. Hän vain toimii automaattisesti eikä ajattele, mitä mahdollisia seurauksia hänen teoillaan tulee olemaan. Envyn ylpeys toimii paljolti samalla periaatteella: hänelle ei ole mahdollista miettiä tilanteiden huonoja seurauksia, koska häneltä puuttuu luontainen kyky pelätä mitään.

Inhon väreet sekoittuvat kehon suureen tärinään, kun Arra ymmärtää, miten kevyin perustein on tilanteessa. Hän vain pelkää toisen veistä kaulallaan tai tilannetta, jossa toistakin silmää viillettäisiin. Arra ei uskalla ajatella tähtiä, jotka pysyvät paikallaan hohtaen vain omaa valoaan kyseenalaistamatta tilannetta koskaan.

Tähdenlento osasi tehdä oman reittinsä –

Arra pudistaa päätään. Hän tekisi kuten Envy haluaa hänen tekevän. Eihän hän voisi tilannetta muutenkaan pelastaa. Sota tulisi, tekisi hän mitä tahansa, joten hän voi yhtä hyvin varmistaa oman henkiinjäämisensä ja tehdä kuten haluaa. Hän ei uskalla ajatella, miten Veronika on ehtinyt reagoida hänen lähtöönsä. Arra osaa kuvitella pettymyksen Veronikan sinisissä silmissä. Veronika vihaisi Arran alistumista. Arra tietää kuitenkin, ettei Veronika voisi koskaan ymmärtää, miksi jokaisen villin on vain toteutettava tehtävänsä. Heidän elämänsä vain menee siihen suuntaan. Ei jokaiselle suoda mahdollisuutta maalata omaa reittiään taivaalle.

Veronika puolestaan on syntynyt suunnattoman hohdon kanssa. Arra tietää, että kaiken jälkeenkin Veronikassa on juuri se loiste, josta hän on kuullut vain tarinoita. Veronika on se kirkkain tähti taivaalla, jonka suhteen hän menetti jo aiemmin toivonsa. Kohtalo yrittää heittää esteitä Arran matkaan, se palauttaa hänen toivonsa juuri kun hän on päättänyt luopua siitä. Juuri, kun hän on totuttautunut asemaansa alistujana ja asioiden toteuttajana, hän kohtaa Veronikan. Nuoren naisen, jonka potentiaali loistaa kaikkia taivaan tähtiä kirkkaammin.

Kun Arra vihdoin koputtaa Frejn ikkunaan, hän toivoo, että voisi lakata ajattelemasta. Hän ei tahdo ajatella Veronikaa, Envyä tai edes omaa henkilöllisyyttään. Hän suorittaisi tehtävänsä ja lähtisi kotiin siitäkin huolimatta, että Altair ja metsästäjien asumukset tuntuvat Arrasta tälläkin hetkellä enemmän kodilta.

Frej herää jo ensimmäiseen koputukseen ja säntää jousi kädessään ikkunan luo. Hänen ilmeensä on pelokas, ja Arra kykenee näkemään jopa ikkunan läpi, miten tummat silmänaluset nuorella miehellä on. Tämä oli tuskin nukkumassa lainkaan Arran koputtaessa.
Frejn ilme lämpenee tämän havaitsessa Arran. Hänen kulmansa kaartuvat hämmentyneeseen ilmeeseen, kunnes huulet alkavat väpättää ja kuumat kyyneleet valuvat miehen silmistä. Hän vie vapaan kätensä ikkunalle, pudistaa päätään ja antaa kyynelten valua. Arra katsoo häntä neuvottomana eikä tunnista tunnetta, joka kirvoittaa kyyneleet Frejn vaaleista silmistä. Hän ei itse itkenyt avoimesti edes Carlasta kuullessaan.

Kestää hetki, että Frej kykenee kokoamaan itsensä ja astelemaan ulos rakennuksesta. Arra kuulee suuren rakennuksen takaa, kuinka Frej keskustelee hetkisen pihalla olevien miesten kanssa ja kävelee sitten talon taakse. Frej ei sano mitään, osoittaa vain kädellään suuntaa ulos. Arran ja hänen ei olisi turvallista keskustella talojen läheisyydessä. He kävelevät hiljaisuudessa puissa roikkuvien kynttilöiden valaisemalla reitillä. Kynttilöiden heiluvassa valossa Arra näkee, miten syviä uurteita unettomuus on piirtänyt Frejn silmien alle. Tämä näyttää nyt entistäkin kalpeammalta himmeiden valojen maalatessa raskaita varjoja hänen kapeille kasvoilleen.

Kun he ovat vihdoin harjoittelukentällä saakka, valot vähenevät ja he näkevät aukiolta suoraan tähtiin. Arra ei vieläkään uskalla istuutua kylmälle maalle. Hän on aikeissa avata suutaan, kun Frej astuu lähemmäs ja vetää hänet tiukkaan syleilyyn. Arralta kestää hetki reagoida Frejn kosketukseen. Hetken ajan Arra vain tuudittautuu lämpimään kehoon omaansa vasten. Väsynyt ruumis ja väsynyt mieli haluavat vain levätä.

Sitten Arra ymmärtää tilanteen ja sen, miksi on juossut yötä päivää ja antanut kehonsa päästä sen nykyiseen väsymyksen tilaan. Hän työntää itsensä kauemmas, mutta yrittää tehdä sen saamatta Frejtä uudelleen itkemään. Arra ei kestä kyyneliä. Hän ei tahdo satuttaa Frej Darehawkia. Frej on liian hyvä ihminen kokemaan tätä kaikkea.

Arra, voi tähtien nimissä, tiesin sinun palaavan vielä… Tässä on tapahtunut jokin väärinkäsitys, eikö olekin?” Arra miltei murtuu itsekin kuullessaan Frejn äänestä, miten paljon tämä yrittää. Frejn ääni kenties tihkuu naiivia, aina miehessä sykkinyttä toivoa, mutta väsyneet silmät kielivät jostakin muusta. Frej ei usko sanoihinsa, ja jokin Arran sisällä murenee tuhkaksi.
Ei”, Arra sanoo heti pitäen äänensä kovana, ”ei ole. Olen juuri sitä, mitä sinulle on varmasti jo kerrotukin.”
Frejn kurkusta pääsee vaimea parahdus. Hän painaa päänsä alas. ”Sinä siis olet vienyt minun sisareni?”
Arra ei vastaa. Hän ei voisi puhua Veronikasta tämän veljen kanssa, ei sen jälkeen, mitä hän on Veronikan kanssa tehnyt.
Minä kuvittelin hetken, ettei maailmassa ole enää valoa lainkaan. Sinä ja Veronika olitte minun viimeiset toivonkipinäni. Sano, että siskoni on elossa. Ole niin kiltti.”

Hetken Arra punnitsee vastaustaan. Hän haluaisi kertoa Frejlle, ettei Veronikalla ole hätää ja että hän tuntee Veronikan kanssa jotakin käsittämätöntä, jotakin…
Minä en ole täällä juttelemassa mukavia.” Arra nielee oman tahtonsa. Hän vain suorittaa tämän loppuun. Sitten hän voisi palata takaisin. ”Tulin tänne esittämään johtajani tämän maan kuninkaalle asettamat vaateet.”
Arra, ei tehdä tätä näin. Minä rukoilen sinua, haluan vain tietää, elääkö siskoni...”
Kansani johtaja tahtoo kuningas Lir Laygoldin antautuvan, tai jokainen viedään kuten siskosi. Kaikille hänen vaalimilleen ylimyksille, jokaiselle merkitykselliselle nimelle tehdään samoin kuin Veronikalle. Minä haluan, että tämä viesti saavuttaa kuninkaan korvat.”
Ei, sehän on hulluutta. Ei kuningas voi...”
Sinä viet tämän viestin Lyraan tai lähetät jonkun muun asialle. Kuninkaan on saatava tietää kansamme vaatimukset.”
Kuningas on jo nyt miehittänyt maataan ja lähettänyt meitä ympäriinsä, ei hän voisi koskaan antautua.”

Arraa pelottaa Frejn tapa luottaa häneen. Nuori mies kertoo hänelle asioita, joita hänen ei pitäisi kertoa yhdellekään villille. Arra huomaa, miten Frejn sokeaksi pisteeksi on muodostunut hänen ilmiömäinen kykynsä uskoa hyvää jokaisesta ihmisestä, josta hän välittää. Arra ei ymmärrä, miten luonnon armoilla ja aina muiden poljettavana ollut Frej voi yhä puhua hänelle lempein sanoin. Maailma ei jätä kaikkia yhtä tyhjäksi sisältä, ja sitä on vaikeaa uskoa, kun itse ei kykene luottamaan edes toisen katseeseen.

Sinä viet vaateet kuninkaalle.”
Frej nyökkää. Silmät kiiltävät jälleen kyynelistä. ”Minä en jaksa enää”, hän kuiskaa, ”Arra, ole kiltti ja ota tämä pois minulta. Ota se pois.”
Arra tahtoisi sanoa jotakin. Ottaa Frejtä kädestä, puristaa lujaa ja kertoa hänelle, että hänen sisarensa on elossa ja että Arra todella välittää Frejn hyvinvoinnista. Se ei kuitenkaan olisi hänen roolinsa mukaista. Hän pysyy hiljaa ja kääntää katseensa lumiseen harjoittelukenttään.

Frej niiskaisee ja pyyhkii silmiään. ”Anteeksi”, hän sanoo jo vahvemmalla äänellä, ”en saisi vetistellä alaisteni edessä. En edes edellisten sellaisten.” Hän naurahtaa kuivasti. ”Kerro minulle, Arra, oliko kaikki se, mitä aiemmin sanoit pelkkää valhetta? Taustoistasi ja siitä, että isäsi uhkasi tappaa sinut, jos palaat. Valehtelitko aivan kaikesta?”
Valehtelin.” Arra huomaa tärinän kehossaan lakanneen. Energiattomuus tuntuu yhä kaikkialla, mutta ruumis ei sentään enää tärise yhtä pahasti. ”Tosin minulla on edelleen olemassa joku, joka tappaisi minut, jos palaisin väärällä tavalla kotiin.”
Poikaystäväsi?” Arra on erottavinaan suruun sekoittunutta katkeruutta äänessä. Kenties Veronika oli ollut oikeassa Frejn tunteista.
Ei todellakaan”, Arra naurahtaa, ”kaikkea muuta. Miessukupuoli on muutenkin hivenen vieras minulle.” Hän tahtoisi sanoa, että Frej on Arran oman isän lisäksi ainoa mies, josta Arra aidosti pitää. Frej näyttää niin särkyvältä hänen edessään, poika voisi hajota pieniksi lasinpaloiksi hänen edessään. Hän tahtoisi vain sanoa tälle, että välittää.
Tunne on kuitenkin nieltävä. Arra kävelee Frejn ohi katsomatta tätä tämän kyyneleistä punaisiin ja turvonneisiin silmiin. Hänen olisi palattava kotiin, hän ei voisi jäädä juttelemaan mukavia varsinkaan, kun Veronika on kylässä jonkun muun vartioitavana.

Arra. Minä haluan vain tietää, onko hän elossa. Minun siskoni.”
Arra pysähtyy. Hän kääntyy katsomaan Frejtä, avaa suunsa, sulkee sen ja kääntyy takaisin. Ei mitään ylimääräistä.
Arra. Ole kiltti.”
Arran sisin repeytyy palasiksi, kipu raastaa kaikkia elimiä. Jokin Frejn tavassa lausua hänen nimensä kuin se olisi viimeinen keino säilyä hengissä, viimeinen rukous kuolevilta huulilta, saa Arran sisimmän kihelmöimään ja tuhoutumaan pirstaleiksi. Hän ei voi olla vastaamatta. Sen verran hänen ylpeytensä antaa myöten. ”Veronika elää.” Totuus livahtaa ulos huulilta, hän päästää sen varomattomasti ulos vaikka tietää, ettei todellakaan saisi paljastaa Frejlle enää mitään. Hän on silti vain ihminen. Hän ei voi aina toimia vasten omaa tahtoaan.

Jokainen sekunti on liikaa, pelkkä muistutus siitä, ettei Arra tahdo olla enää siinä, missä hän on. Hän palaisi mökkikylään, ottaisi kiinni Veronikan kädestä ja veisi tämän katsomaan vesiputousta. Hän tekisi sen vaikka kuolisi niin tehdessään. Nyt hänen on vain päästävä pois, hänen tehtävänsä on suoritettu. Hän jättää metsän, liikkuu ääneti pois Frejn ulottuvilta ja jättää Altairin kynttilävalot taakseen. Entisen kodin kauneus hylätään, hänen on mentävä eteenpäin, omiensa joukkoon. Alkaessaan taas juosta hän miettii, onko tämä todella se, mitä hän tahtoo jättää historiaan itsestään. Tahtooko hän todella olla nainen, joka välitti valheelliseet vaateet kuninkaalle ja edesautti täten sodan kulkua?

Arra tietää vastauksen, aivan kuten hänen kehonsa tiesi, että hänen piti vastata Frejlle totuudenmukaisesti. Tähdenlento on jo piirtänyt ratansa taivaalle, mutta Arra uskoo silti voivansa vielä toivoa. Hän unohtaa hetkeksi kaiken muun ja toivoo, että saisi vielä mahdollisuuden jättää toisen, täysin oman jälkensä historiaan. Hän ei voisi olla kirkkain tähti, mutta hän voisi olla punaista valoa hohtava tähdenlento, joka päättää lentää pois jonkun muun hänelle valitsemasta paikasta kohti avaraa, tummaa taivasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti