Kirkkain tähti: luku 49

Luku 49: Lasisade

Jotkin asiat ovat tehty kestäviksi, jotkin ei. Se, mikä on turhaa, kariutuu pois silloin, kun mielen ja kehon on yhteistyössä keskitettävä kaikki voimansa selviytymiseen. Pois annetaan kaikki se, mitä ei todella tarvita silloin, kun haarniskaiset soturit runtelevat kaiken tieltään ja jyräävät päälle.

Sea’s End on liekeissä. Koristeellisia patsaita ja rakennuksia yritetään vältellä tuhoamasta, mutta aina löytyy joku, joka ei voi toimia ilman, että jotakin murtuu toimiessa. Ei kukaan tosissaan sotiva jää pyytämään anteeksi kaikilta niiltä, jotka tuhosi matkan varrella. Kaikki sotkeutuvat yhteen, tismalleen samaan likaan, eikä se kaikki tule verestä. Kadut uivat oksennuksessa, jätöksissä ja tuhkassa, kun kaupunkilaiset ovat nousseet Wainwrightin sotilaita vastaan. Kaikkialta Lyrasta on saapunut tavallisia kauppiaita, virkamiehiä ja talonpoikia yhteistä päämäärää edistämään.

Metsästäjät ovat myös paikalla. Heitä on paljon, mutta Wainwrighteilla on suunnitelma. Metsästäjät joutuvat toimimaan siviilien kanssa harkistemattomassa yhteistyössä, eikä se auta silloin, kun Sea’s End on sisältäkin korruptoitu. Kukaan ei voi olla varma, miksi linnaan ei hyökätä. Wainwrightien sotilaat eivät rynnistä sisään kuninkaanlinnaan, ja vasta kolmantena sotapäivänä ihmiset alkavat ymmärtää, että he käyvät tätä taistelua turhaan. Kukaan ei ole aikeissa mennä kuninkaanlinnaan, kukan ei uhkaa kuninkaan terveyttä. Vain muutamat älyävät, että Wainwrighteja on myös linnan sisäpuolella.

Anesidora on siirtynyt kauemmas ikkunasta, hän ei tahdo nähdä eritteisiin hukkuvaa, sitkeästi taistelevaa, mutta pelokasta kansaa. Anesidora tietää, että on olemassa tietty määrä aikaa, jonka toivo ja uhma kestävät. Sen jälkeen jäljelle jää vain veren ja muiden eritteiden haju, pinttyneet kädet ja kuolleita kaikkialla ympärillä. Sellaisen näyn keskeltä ei nouse toivo valaisemaan tietä eteenpäin. Luovuttaminen tapahtuu aalloittain, ensin yksi aloittaa, sitten loputkin romahtavat epätoivonsa alle.

Nuori kuningatar tietää aviomiehensä juurruttaneen itsensä valtaistuinsaliin. Lir ei tiedä, että hänen henkeään vartioivat samat henkilöt, jotka ovat uskollisia hänen kaupunkiinsa hyökkääville. Anesidoran palkkaamat soturit vahtivat Liriä tasan niin pitkään kuin kuningatar haluaa. Sitten Lir olisi uhrattavissa aivan kuten kaikki siviilit kaduilla.

Hento koputus kuuluu kuningattaren kammarin ovelta. Anesidora siirtyy avaamaan. Kuningatar saa olla sodankin aikaan täysin omassa rauhassaan ilman vartijoita oven takana. Silti hän tahtoo olla varma, että se, jonka hän päästää sisään, ei ole vahingossakaan väärältä puolelta. Lirille yhä uskolliset palvelijat eivät osaa epäillä Anesidoraa mistään, mutta koskaan ei voi olla liian varma.

Oven takana seisoo Envy. Tänään hän ei ole meikannut kasvojaan ja on vetänyt valkoisen mekon päälleen melko huolimattomasti. Ulkonäkö ei ole niin huoliteltu kuin yleensä, eikä Anesidora voi syyttää Lilithiksi olettamaansa henkilöä siitä, ettei tämä sodan keskellä viitsi kuluttaa aikaansa itsensä laittamiseen. Totuus on tietenkin toinen, mutta Anesidoran on hyvä elää valheessa.

Anesidora kutsuu Envyn sisään, ja tämä astelee nopein, varmoin askelin pyöreään tornihuoneeseen. Tässä linnassa on useita huoneita kuningasparin käytettävissä, joten tämä on luonnollisestikin vain yksi Anesidoran monista kammareista. Se on huomattavasti loistokkaampi kuin se, joka Envyn käyttöön on annettu. Huone hukkuu turkoosin ja sinisen eri sävyihin. Huoneen pyöreä muoto tekee siitä vankilamaisen, ja oikealla puolella lepäävä suunnattoman suuri peili heijastaa kaikkea, mitä huoneessa on. Kauniita tavaroita, pieniä koristeita ja kirjoja. Tässä huoneessa ei ole sänkyä, sitä ei ole tarkoitettu pysyvään oleskeluun. Envyä huvittaa rikkaiden ihmisten ajatusmaailma. Yksi huone, jossa juoda, toinen, jossa syödä ja kolmas uusien vaatteiden sovittamista varten. Muurin takana ei ole jokaiselle omaa mökkiäkään, eikä kukaan katso, minkä puun juurelle tekee tarpeensa. Mitään ei silotella valmiiksi.

”Mitä asiaa sinulla on?” Anesidora kysyy. Hänen äänensä pysyy rauhallisena.

”Aiotko sinä kierrellä huoneesta toiseen ja olettaa, että ulkona käydään sota loppuun asti sinua varten?”

Anesidora kurtistaa kulmiaan. Hänen vasen silmäkulmansa nykii. ”Anteeksi? Pitäisikö minun mielestäsi pukeutua haarniskaan ja mennä taistelemaan sotilaideni joukkoon? Minä olen kuningatar.”

”Ja ihminen.” Envy kohauttaa harteitaan. ”Samapa tuo. Enhän minäkään ole vielä mitään tehnyt.”

”Kenen puolella sinä olet?” Anesidoran äänensävystä huomaa, ettei hän todellakaan ole armollisella tuulella.

Envy kiertelee huonetta ja pysähtyy peilin vastakkaiselle puolelle. Hän näkee itsensä peilistä, ja niin näkee Anesidorakin. Kuningatar katsoo pitkään Envyn villejä, tummia hiuksia ja tummina kaartuvia kulmia. Envyn kasvoilla ei ole meikkiä, mutta kuningatar ei vieläkään havaitse tämän todellista sukupuolta. Sen sijaan hän kiinnittää huomiota siihen, että hänen Lilith Ashworthina pitämänsä henkilö on valinnut ylleen lumenvalkoisen mekon. Mekko on yksinkertainen, se jättää hartiat paljaaksi ja on edestä täynnä pieniä helmiä. Valkoinen ei ole yhdenkään Annorlundan mahtisuvun väri.

”Vai pitäisikö minun kysyä kuka sinä olet?” Anesidora siristää silmiään. Hän on huomannut. Yksikään Ashworth ei poikkeaisi väriteemastaan ja pukisi ylleen mitään mustan, harmaan sävyjen ja viininpunaisen ulkopuolelta. Värit eivät ole Anesidoran ainoat vakoojat. Myös Envyn häikäilemättömän rehellinen ja jopa röyhkeä käytös ovat olleet omiaan herättämään joko kiinnostusta tai epäilyjä. Annorlundan kuningattaren tapauksessa molempia. ”Sanoit kannattavasi tarkoitusperiäni, mutta nyt näytät epäilevän niitä. Mikä on Ashworthien tahto?”

Envy sukii suortuviaan ja asettaa ne olkansa yli. ”Ashworthien tahtoko? Mikset menisi kysymään haudan takaa niiltä kaikilta, jotka löytyivät heidän pienen linnansa lattialta verikylvyn keskeltä.”

”Kuka sinä olet?”

”Ashworthit olivat hieno suku, todellinen mahtisuku. He tiesivät paljon sellaista, jonka veivät mukaansa kuolemaan.” Envy sivuuttaa Anesidoran kysymyksen täysin. ”Ja silti he kuolivat.” Nyt pieni hymy pääsee jo leviämään hänen huulilleen. Kasvot näyttävät meikittöminä ja sairaalloisen kalpeina paljon pelottavemmilta kuin normaalisti. ”Tämä maailma on niin yksinkertainen. Joku tappaa ja joku tulee tapetuksi. Ilman verenvuodatusta ei selviä. Ashworthit olivat upeita, minä arvostin heitä aina heidän liekkinsä viimeiseen kipunointiin asti.”

Syvä huokaus pääsee Anesidorasta. Kuningatar on vetäytynyt peilin äärelle ja sivelee nyt sen kultaisia reunoja. Hänen kyntensä raapivat puhdasta kultaa kuin muistutuksena siitä, että hän tulisi tekemään lopun kaikesta muustakin kultaisesta tässä maailmassa. Hopeinen valtakausi alkaisi pian.

Anesidora on selin Envyyn, mutta näkee tämän liikkeet yhä peilin kautta. Peili ei vääristä valkoista mekkoa ja tummia suortuvia.

”Sinä et ole täältä”, Anesidora sanoo lopulta. Ymmärrys piirtää viivoja valkoiseen maailmaan. Viivoja ilman kunnollisia muotoja, pelkkiä hahmotelmia. ”Mistä sinä olet? Meren takaa? Muurin takaa?”

”Minä olen tähtitaivas”, Envy sanoo huvittuneesti, ”minun silmäni ovat täällä yötä päivää, katsettani ei pääse koskaan pakoon. Tiedän paljon kaikenlaista.”

”Minä en ole sinun vihollisesi.”

”Ei kukaan varsinaisesti ole. Kuten jo sanoin, asioita vain täytyy pistää tapahtumaan.”

Nuori kuningatar yrittää tulkita kaikkea sitä, mitä peilistä heijastuva henkilö on tähän mennessä paljastanut. Hänen käytöksensä on ollut monitulkintaista jo siitä hetkestä lähtien, kun hän saapui Sea’s Endiin. Tähän mennessä Anesidora ei kuitenkaan ole osannut epäillä, että tämä henkilö olisi joku muu kuin Lilith Ashworth. Sanoihin hän ei voi luottaa, niillä häntä on huijattu monesti aiemminkin. Vaikka henkilö tunnustaisi mitä tahansa Ashwortheihin liittyen, se ei vielä tarkottaisi mitään.

Kynnet puristavat peilin kehyksiä tiukemmin. Anesidora ymmärtää katoavansa yhä kauemmas kaikesta entisestä. Sota on heikentänyt hänen kykyään uskoa mitään tai ketään, kaikista on tullut hänen vihollisiaan. Hän tietää, ettei voi antaa arviointikykynsä samentua tällaisella hetkellä. Lir on vielä elossa, Elisabeth on vasta matkalla Lyraan… Kaikki tässä maailmassa on vasta kehitysvaiheessa. Sota ei ole vielä päässyt kliimaksiinsa.

Anesidora ei uskalla katsoa peiliin, hän puristaa vain sen reunoja jottei kadottaisi peilikuvaansa lopullisesti. Hän ei tahdo tietää, millainen nainen peilistä katsoisi, jos hän antaisi silmilleen luvan katsoa.

”Te Wainwrightit olette muuten varsin mielenkiintoinen suku.” Envy päättää rikkoa hiljaisuuden. Anesidora katsoo kuvajaisensa ohi, Envyn vaaleaan heijastukseen. Nyt Envykin on kääntänyt selkänsä, Anesidora näkee vain valkoisen mekon massiivisen alaosan ja mekon avonaiseksi jättämän, jänteikkään mutta kapean selän. ”On ollut alusta asti selvää, että Laygoldit pelaavat ainoastaan voimalla ja sillä, mitä he syntymässään saavat. He ovat luonnostaan typeryksiä. Mutta te Wainwrightit olette mielenkiintoisempia. Te kuvittelette olevanne jotakin, luulette tekevänne loistavia sotasuunnitelmia ja johtavanne maata kaikkien niiden pohjoisessa vietettyjen vuosikymmenien, miltei jo vuosisatojen jälkeen.” Envy pitää tauon, Anesidora on kuulevinaan pienen naurahduksen. ”Mielestäni surullisimpia tapauksia ovat ne kissat hiirten joukossa, jotka kuvittelevat päättävänsä kaikesta, mitä hiiriraukoille tapahtuu.” Jälleen naurahdus. Aivan varma naurahdus, kylmä ja Anesidoran luihin asti porautuva. ”Mutta eiväthän kissat ole maailman suurimpia ja vaarallisimpia petoja. Eivät tietenkään ole.”

”Väitätkö sinä, ettei minun sukuni tiedä, mitä se tekee?”

Envy kääntyy jälleen siten, että Anesidora kykenee näkemään hänet peilin kautta. Kasvoilla on nyt uusi, tulkitsemattomampi ilme. ”En väitä. Wainwrightit tietävät, mitä tekevät, se on selvää. Te ette vain tiedä, mitä kaikkea muuta tässä maailmassa tapahtuu tälläkin hetkellä.”

”Sinä olet villi.” Mustat ääriviivat muodostavat jo kokonaisia kuvia. ”Sinun täytyy olla.”

”Se sana on aina kuulostanut kansani korvissa hirvittävän rumalta.” Envy näyttää pahoinvoivalta. ”Et viitsisi käyttää sitä minun kuulteni.”

Anesidora onnistuu pitämään kasvonsa peruslukemilla. Hän pysyttelee yhä peilin läheisyydessä, erehtyy katsomaan kuvajaistaan ja näkemään peilistä naisen, jonka kapeat, korkeaposkiset kasvot ovat vääntyneet kummalliseen ilmeeseen. Vieraaseen. Ruskeista silmistä kuvastuu jokin pelon kaltainen. Anesidora ei ole koskaan huomannut näyttävänsä tältä. Onko ylpeys aina vääristänyt hänen piirteitään, onko omaneduntavoittelu saanut hänet näyttämään vahvemmalta? Nyt kuningatar erottaa kasvojensa riutuneen pelokkuuden, näkee kaiken sen heikkouden todellisessa valossa. Kädet eivät enää hakeudu kultareunuksille, hän ei kykene koskemaan niihin. Hän pelkää hajottavansa koko peilin, jos liikkuu vähänkin.

Ja jos hän kääntäisi katseensa, peilikuvan katse siirtyisi hänen perässään, heikkouden ruskeat silmät seuraisivat häntä. Pakotietä ei olisi. Anesidora kohtaa peilikuvansa, vieraan naisen, ja yrittää pakottaa itsensä keskittymään Envyn sanoihin.

”Ehkä minä tosiaan olen villi sinun käsitystesi mukaan”, Envy jatkaa, ja Anesidora keskittyy äänenpainoihin, maadoittaa itsensä niiden myötä. ”Kenties jopa oman kansani käsitysten mukaan. Minähän olen juuri sellainen raakalaismainen olento, joka murhaa teidän mielestänne ilman syytä.”

”Sinä olet päässyt silmieni alle. Sinä olet villi, ja sinä olet Sea’s Endissä asti...”

”Mitä? Harmittaako tilanne sinua? Joudutko nyt pistämään käsityksesi villeistä uusiksi?” Nyt Envy nauraa jo kunnolla. Nauru on katkonaista, kaukana siitä kevätauringosta, jonka Lir oli aiemmin saanut kuulla. Valheiden voima on suuri voima.

”Te Wainwrightit tosiaan ette näe muuta kuin oman tilanteenne. Etkö ole koskaan havahtunut kansaani minään muuna kuin hulluina villi-ihmisinä, jotka murtavat tiensä tänne ja tappavat muita?”

”Sellaisiahan te olette. Tähän asti yksikään villi ei ole todistanut olevansa muuta kuin hullu, kenties johonkin sairauteen sairastunut sieluparka, joka voi vain murhata ja vihata.”

”Entä laatimamme vaateet sitten? Osaisiko hullu vaatia mitään?”

”Laatimanne vaateet osuivat erittäin hyvään kohtaan. Nyt Elisabethin oli helpompi hyökätä, kun rakas aviomieheni keskittyi teidän olemattomiin uhkauksiinne.” Anesidora pitää yhä katseensa kuvajaisessaan, tuijottaa liikkuvia huuliaan ymmärtämättä, kuka sanat oikeasti sanoo. Anesidora on jossain muualla. Hänen ylpeyteen kahlittu, Wainwrightien kunniasta elävä kehonsa puhuu.

”Kuningatarparka, etkö sinä näe? Oletko tullut yhtä sokeaksi kuin Lir?” Envy ojentaa käsiään, eikä kuningatar ymmärrä eleen merkitystä. ”Kissoja ja hiiriä isommat pedot ovat jo saapumassa tänne! Ei vaateilla mitään muuta merkitystä ollutkaan kuin saada teidät raukat taistelemaan toisianne vastaan.”

”Mitä te siitä hyötyisitte?”

Kuningatar ymmärtää ennen kuin kuulee vastauksen. Murretun kansan kimppuun voisi hyökätä kuka vaan. Kun se tuhoaisi itse itsensä, villeille ei jäisi juuri mitään. Nyt hänen on jo otettava tukea huterasta peilistä.

”Niin, juuri niin...” Envy nauraa taas. ”Taidat alkaa hahmottaa tilannetta.”

”Ei… Ethän sinä, eivät sinun kaltaisesi...”

”Osaa suunnitella? Osaa toimia tai edes ajatella? Rakas kuningattareni, ymmärrätkö sinä yhtään, keitä me edes olemme? Keitä villit todella ovat?”

Hulluja. Mielipuolisia, seonneita ihmisiä vailla mieltä tai kykyä toimia kuten muut. Niinhän se on aina mennyt. Metsästäjät tappavat ihmisyydestään luopuneita olentoja, eivät suinkaan kanssaihmisiä, joilla on aito tietoisuus ja kyky toimia.

”Me olimme kauan sitten orjia. Te Wainwrightit kuvittelette ottavanne takaisin maan, joka rakennettiin teidän verellänne, mutta kuinka te ajattelette tämänkin kaupungin syntyneen? Itsestään? Vai teidän hennoilla, sormuksin koristelluilla sormillanne?”

Anesidora ei ole enää varma, kuunteleeko hän vai vastaanottavatko hänen korvansa vain satunnaista äännejonoa. Envyn sanat viiltävät häntä kaikkialta, mutta pahin kipu lähtee sisältä. Kissa ei ole ymmärtänyt katsoa ympärilleen, se on tosiaan nähnyt aina vain hiiret alapuolellaan.

”Kansani kuoli kahleet käsissään, se kesti vuosisatoja piiskaniskuja ja painavia tiiliskiviä sekä kaivoksia. Kaikki tämä loisto johtuu siitä, että osa kansasta sai eläimiäkin alemmat arvot.” Nyt Envyssä ei ole enää hiventäkään siitä sadistisesta mielihyvästä, jossa hän oli hetki sitten kylpenyt. Nyt Envyn ääni on aito, täynnä syvää, kaunistelematonta raivoa.

”Joten te olette tulleet vain ottamaan kaiken sen takaisin”, kuningatar sanoo. Anesidora kuulostaa yllättävän rauhalliselta. Kaikki tämä käy järkeen.

”Niin. Monin kerroin.”

”Ihmisen pitäisi tietää paikkansa.” Ylpeys ei ole vielä kuollut. Se ei koskaan kuolisi.

”Tai muovata uusi, jos se ei kelpaa. Sinustakin tuli altavastaavan rooliin syntyneen pikkusiskon sijasta Annorlundan kuningatar.”

”Altavastaavan?”

Kylmä raivo hellittää hivenen, kun Envy pääsee jälleen piikittelemään kuningatarta. ”Niin, sinä olet varmasti ollut teistä Wainwrightin siskoista se, joka tottelee kiltisti useita vuosia vanhempaa isosiskoaan ja mukautuu hänen suunnitelmaansa. Nytkin isosiskosi on saapumassa tänne armeijoineen, oletettavasti itsekin haarniskaan sonnustautuneena, ja sinä vain keimailet käytävillä vaellellen huoneesta toiseen. Siihen on täytynyt asennoitua. En vain osaa kuvitella, miksi kukaan tahtoisi sinun osasi. Miksi kukaan ylipäätään haluaa alistua, kun voi hallita?”

Anesidora ei enää kestä peilistä katsovan naisen katsetta. Sen silmät ovat järkytyksestä suuret, mutta eivät vieläkään päästä kyyneliä ulos. Ylpeys lukitsee kaiken sisälle. Malja täyttyy yli, Anesidora ei havahdu todellisuuteen ennen kuin herää suunnattomaan huutoon ympärillään. Häneltä kestää hetki ymmärtää, että huutaja on hän itse. Jotakin särkyy lopullisesti, Anesidora ei kestä kihelmöintiä sisällään eikä peilinaisen katsetta. Hän vie ohuet kätensä peilille, alkaa takoa sen lasista pintaa, hakkaa sitä rystyset verillä, ravistelee sen saastaisen kultaisia reunoja, hakkaa kunnes sen pirstaleet sortuvat katosta lattiaan asti hänen ympärilleen. Lasisade hautaa hänet alleen, peilinpalaset syöksyvät hänen ylitseen viiltäen haavoja kaikkialle matkallaan. Maailma täyttyy hajoavasta lasista ja huudosta, joka jää vangiksi jokaiseen pieneen lasinpalaseen.

”Älä älä älä! En ole altavastaava, en ole koskaan ollutkaan, Elisabeth ei johda tätä taistelua, minä olen kuningatar, minä sokeutin kuninkaan ja vahdin hänen tekojaan päivästä päivään, kestin hänen läheisyyttään ja typeryyttään joka ikinen päivä täällä ollessani! Minä kestin kaiken sen, ei Elisabeth, kunnia on minun enkä ole enää koskaan altavastaava, tämä on minun todellisuuteni! Minä tiedän, kuka minä olen!” Sanat huutaa lasinsirpaleiden keskelle romahtanut nainen, hento ja hysteerisyydessään erikoisella tavalla kaunis. Siltikään sanoja ei huuda enää Anesidora itse, Anesidora on jäänyt sirpaleiseen peiliin ja auki repeytyneisiin rystysiin. Hän on vankina kauan sitten kadotetuissa tunteissaan, epätoivossaan ja ylpeydessään. Altavastaava on sanana vaarallinen, se ruokkii aina yksilön alemmuudentunnetta ja pelkoja. Enhän se ole minä, joka ei tiedä, missä mennään. Enhän vain.

Hiukset avoimina ja silmät hurjan suurina lattialle lyhistynyt kuningatar huutaa vielä muutamaan kertaan tietävänsä, kuka hän on. Hän kopeloi rikkomaansa peiliä, hapuilee sen eri osia ja yrittää asettaa niitä yhteen. Kädet tärisevät, palat liukuvat pois verisistä käsistä eivätkä muodosta enää yhtenäistä kuvaa.

”Kuningatar raukka, sinua ei taideta enää tarvita”, Envy kuiskaa hiljaa astellen varoen peilinsirpaleitten keskellä istuvan Anesidoran luo. Kuningatar nostaa hysteerisen katseensa villien johtajaan tietämättä, ketä oikeastaan katsoo silmiin. Anesidoran maailma on tällä hetkellä vain epäonnistumisen muotoinen.

Envy ottaa suuren lasinsirpaleen käteensä, kumartuu Anesidoran päälle ja aikoo iskeä tätä sillä. Kuningattaren refleksit eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään. Hän sieppaa lähimmän sirpaleen veriseen käteensä, potkii ja työntää Envyä pois. Villien johtaja on kuitenkin liian vahva, hän saa pidettyä hennon naisen otteessaan. Lasinsirpale lähestyy Anesidoran keskivartaloa, hän huutaa ja kiljuu, mutta mikään ei auta. Anesidora ei jaksa enää potkaista Envyä, hänen voimansa loppuvat ja kohtalokas väsymys saa aikaan sen, että Envy saa survaistua lasinsirpaleen hänen vatsaansa.

Pieni, kevyt henkäisy pääsee Anesidoran kalpeilta huulilta ennen kuin niille purskahtaa hieman verta. Tummanpunainen väri valuu kasvojen aiempien haavojen kautta lattialle. Envy tuijottaa hiljaa, kuinka kuningattaren ruskeat silmät kiertelevät huonetta ja huulet yrittävät muodostaa sanoja, joita eivät enää tiedä. Pian katse muuttuu yhtä lasiseksi kuin kaikki hänen ympärillään. Pieni verinoro valuu hänen valkealle, kapealle leualleen.

Envy nousee ylös ja katsoo hiljaa kaunista lasihelvettiin eksynyttä kuningatarta, jonka kuolleet silmät hän jättää tarkoituksella auki. Hänelle tapahtuma ei merkitse juuri mitään muuta kuin yhtä vihollista vähemmän. Kuningatar jää lojumaan lattialle rikkinäisen lasin keskelle, kun Envy astelee huoneen toiselle puolelle. Ovi avataan ja sisään astuu kaksi Anesidoran huutoon havahtunutta vartijaa.

Kun vartijat havaitsevat, mitä on tapahtunut, he hyökkäävät Envyn kimppuun surutta. Envyltä ei vaadi paljoakaan väistellä kuninkaallista koulutusta saaneiden miesten iskuja. Eivät ne ne ole hänelle vastusta lainkaan, sillä hän on luonnon keskellä tottunut paljon pahempiin iskuihin ja aidompiin aseisiin. Miekat puhuvat vain tiettyä kieltä, ja sen kielen nimi on rikkaus. Omat jalat, kädet ja pienemmät aseet ovat paljon luotettavampia aseita.

Pian huoneessa on neljä ihmistä, joista ainoana elävänä Envy voi vain tuijottaa muiden veren tahrimia ruumiita ja huokaista syvään. Heillä kaikilla oli niin hirveä kiire palata takaisin kotiin, tähtien luokse. Envy vain auttoi heitä siinä hieman, ja tarjoutuu vastedes huolehtimaan heidän maailmastaankin. Miten ystävällistä.

Nuori mies huomaa ajattelevansa kuolemaa katsellessaan sitä jälleen kerran läheltä. Sitä, miten yksinkertaista ja väritöntä se on verrattuna kaikkiin mielikuviin, joita siitä on olemassa. Kaikki se on vain niin hirvittävän helppoa. Tapa tai tule tapetuksi, siinä se.

Envystä ainoa kamala asia tilanteessa on se, että hänen tappamansa ihmiset kuolivat tietämättä oikeasti, mitä maailmassa tapahtuu. Anesidoran lasittuneet silmät eivät saa enää nähdä, miten kaikelle tulee käymään, eikä mieli niiden takana koskaan saanut sitä, mihin se aina pyrki. Tiedottomuus on vaarallinen tila, ja kuolema on surullista vain, jos se tapahtuu ennen tietoisuuteen siirtymistä.

Envy pyyhkii kätensä valkoiseen mekkoonsa. Ainakin hän tietää nyt paremmin, miltä tuntuu tappaa ihminen, joka on täysin eksyksissä. Ei yhtään miltään.