Kirkkain tähti: luku 67

Luku 67: Merten takaa

Kahden kuukauden päästä sodasta

Viileä tuuli puhaltaa mereltä päin ja tarttuu Linnun auringon raidoittamiin hiuksiin. Mies vetää syvään henkeä ja tuntee suolaisen, mutta raikkaan meren tuoksun. Kevätaurinko on alkanut lämmittää, mutta merellä täytyy silti pitää karvareunuksista viittaa. Villipedon karvat kutittavat kasvoja tuulen heiluttaessa niitä kasvojen vierellä.

Laiva, jonka kyydissä Lintu seisoo, on matkalla Annorlundaan. Matkalla kotiin. Kaksi kuukautta Rautameren armoilla ovat saaneet Linnun miltei ikävöimään Annorlundan kevyitä tuulia ja kirkkaita öitä. Meren pauhu korvissa on kuitenkin asia, johon oppii tottumaan ja jota oppii kaipaamaan kuivalla maalla. Ja se, mitä merten takaa löytyy, saa Linnun kaihoamaan Rautameren taa. Annorlundan kaukaisin kauppakumppani, Mysa, on riittävän kaukana ollakseen ilmastoltaan lämpimämpi ja kosteampi. Mysan linnusto ja kasvisto ovat omaa luokkaansa, ilma täyttyy erilaisista lauluista ja maa väreistä.

Edes Mysan kauniin erilaiset maastot ja hymyilevät ihmiset eivät saa Lintua unohtamaan sitä tunnetta, joka sisimpään syntyy, kun Annorlundan rannat näkyvät ensimmäistä kertaa. Aallot kuljettavat häntä lähemmäs Lyran satamaa, auringon valaisemaa ja värikästä rantaa. Kauppalaivoja lastaavia ihmisiä, työn punertamia kasvoja. Meren tuoksu sekoittuu sataman ja ihmisten tuoksuihin Linnun laivan lähestyessä rantaa. Mieli kiittää jokaista tuttua väriä, tuoksua ja naurua. Vaikkei Lintua yhteen paikkaan voikaan sitoa, hän tietää Annorlundan maan olevan aina turvallista hänen jalkojensa alla.

Lintu ei yleensä tuo tuliaisia merten takaa, mutta nyt hänellä on simpukoita ja helmiä viemisiksi sekä Elisabethille että vanhemmilleen. Lintu tietää jo, minne hänen ottoäitinsä Elana aikoo laittaa suuren helmiäisenvaalean simpukkansa. Mark todennäköisesti taputtaisi poikaansa selkään ja sanoisi, että siinä se hänen kuninkaansa vain kiertelee meriä sen sijaan että ottaisi omansa takaisin.

Syntyperäänsä Lintu itse ei mieti. Hän on mieltynyt osaansa nimettömänä, kiertelevänä kansalaisena, joka otetaan useimmiten lämpimästi vastaan minne hän vain meneekin. Uudet herttuat ja herttuattaret eivät enää tunne häntä samoin kuin aiemmat, pohjoiseen ja länteen ei voi enää palata kuin kotiin. Lintu on merillä ollessaan yrittänyt totutella ajatukseen. Oma maa on aina oma maa, mutta jokin siinä tuntuu väärältä nyt, kun tutut ihmiset eivät enää ole ottamassa häntä vastaan.

Ennen kuin Lintu palaa vanhempiensa luokse, hän päättää käydä tapaamassa Elisabethia ja katsomassa, kuinka kuningatar on pärjännyt kuluneiden kuukausien ajan. Vastaan kävelevien ihmisten ilmeistä päätellen varsin hyvin. Suurempia kahakoita ei ilmeisesti ole tullut, elämä on asettunut aloilleen. Kun Lintu pääsee vihdoin Sea’s Endin alueelle jo korjatusta portista, hän näkee kaikkialla hääriviä ihmisiä. Sotkuiset ja haavoja täynnä olevat kädet siirtävät betoniharkkoja toistensa päälle. Kaupunkia rakennetaan uudelleen, villit toteuttavat velkaansa. Kun Lintu pääsee lähemmäs linnan suuria portaita, hän erottaa tutut valkeat hiukset kansan seasta. Ramona kantaa isoa kasaa tiiliä käsissään. Naisen kädet ja vaatteet ovat sotkuiset, mutta valkoiset hiukset erottuvat tavallisten ruskeiden ja vehnänvaaleiden keskeltä.

Ramona erottaa Linnun muiden seasta ja hymyilee tälle kevyesti. Sitten Ramona kantaa tiilet rikkoutuneen rakennuksen vierelle ja ojentaa ne suurelle miehelle, jonka toinen korva on irronnut. Ramona sanoo miehelle jotakin ja astelee muiden ohi suoraan Linnun luo. Ensimmäistä kertaa koskaan Lintu näkee naisen kasvoilla ilmeen, jonka voisi tulkita aidosti onnelliseksi.

Lintu vie ruskettuneen kätensä oikealle olkapäälleen, hän muistaa tervehdyksen vielä. Ramona tekee samoin. ”Hei taas”, nainen tervehtii. ”Siitä onkin aikaa.”

”On hienoa nähdä sinut vielä elävien kirjoissa.”

”Samat sanat. Kuulin sanan siitä, että kävit merten takana, peräti Mysassa asti.”

Lintu nyökkää. Hän ei ole varma, paljonko muurin takana elämänsä viettänyt nainen tietää Annorlundan kauppakumppaneista. ”Ja aion palata sinne hyvinkin pian takaisin.”

”Olen kuullut siitäkin.”

Lintu kohottaa kulmiaan. Sana todella leviää nopeammin kuin ajatus.

Kun Lintu ei vastaakaan mitään, Ramona jatkaa: ”Olen ollut tekemisissä hänen majesteettinsa pojan kanssa ja kuullut erinäisiä huhuja siitä, että nuori Richard on ilmaissut halunsa lähteä myös tutkimaan merta.” Ramona madaltaa ääntää viimeisten sanojen kohdalla.

Niistä huhuista Lintu itsekin on kuullut. Jo yhdeksän vuotta täyttänyt Richard kertoi sekä äidilleen että Linnulle, että lähtisi mukaan seuraavaan laivaan. Nykyisellä visiitillään Lintu aikoo kysyä Elisabethilta, mikä hänen poikansa tilanne tällä hetkellä on. Hän tietää, ettei Elisabeth ole erityisen halukas päästämään pois poikaa, jonka vuoksi kävi sotaa. Hän tietää myös, miten tärkeää Elisabethille on saada Richard kasvamaan ehjä lapsuus linnassa. Silti Lintu uskoo, että jokin osa Elisabethista on aina valmis heltymään poikansa tahdolle.

Keskustelu ei jatku samaa rataa. Lintu päättää vielä kysyä, mitä Ramona on aikonut tehdä Lyran valmistuttua. Nainen siirtää silmille tippuvan suortuvan pois ja naurahtaa.

”Minusta taitaa tulla metsästäjä”, hän vastaa ujo hymy kasvoillaan. ”Jos minut vain huolitaan sinne.”

”Eiköhän”, Lintu vastaa, ”eikä silpomisenkaan uhka ole enää ylläsi. Frej Darehawk on poistattanut moisen käytännön.”

Ramona nyökkää. Hän löytäisi vielä paikkansa maailmassa. Nyt hän yrittää katsoa edessään seisovaa miestä suoraan silmiin, vaikka tämän takaa paistava aurinko häikäiseekin hänen silmiään. Auringon paistaessa ja käsien ollessa kipeät kantamisesta Ramona ymmärtää, miten paljon huonommin kaikki voisi olla.

”Me tapaamme vielä”, Ramona sanoo ja kääntää selkänsä Linnulle. ”Nyt minun täytyy palata valitsemani työn pariin.”

”Pidä huolta”, Lintu huikkaa naisen loittonevan selän perään. Hän on tyytyväinen siitä, että hänen nopeasti metsässä kohtaamansa Ramona on saanut kaksi jalkaansa maan pinnalle. Ei niiden tarvitse olla vielä tukevasti siinä, riittää, että ne kummatkin ovat kovalla maalla.

Linnulta ei kestä kauaakaan päästä kuningattaren puheille. Mustaan ja hopeaan sonnustautuneet vartijat saattavat hänet suureen saliin. Edellisellä kerralla, kun hän kävi siellä, Elisabethin sisko käännytti hänet pois sieltä. Lintu on tehnyt ja sanonut niin paljon, että muisto siitä päivästä on jo miltei unohtunut.

Valtaistuimellaan istuva Elisabeth näyttää upealta tumma, talvimallisia mekkoja kevyempi leninki yllään ja kruunu mustilla hiuksillaan. Hänen olemuksessaan on aina ollut jotakin ylellistä, mutta nyt hän suorastaan säteilee. Hän laskeutuu portaat alas leningin helman laahatessa maata ja korujen kilistessä sormissa. Elisabethin arvokas ilme vaihtuu yllättyneeseen hymyyn, kun hänen vihreät silmänsä havaitsevat ystävänsä palanneen.

”Sinä olet palannut”, Elisabeth henkäisee ja astelee lähemmäs Lintua. Hän tukahduttaa halunsa halata miestä ja jättäytyy kunnioittavan etäisyyden päähän. Lintu kumartaa kuningattarelleen, mutta Elisabeth vain pudistaa päätään. ”Ei, sinulla ei tule koskaan olemaan tarvetta kumartaa.”

”Mutta sinulla tulee aina olemaan tarve kieltää minua tekemästä niin.” Lintu virnistää, ja ilo tarttuu Elisabethiinkin. He seisovat hetken vastakkain, kunnes Elisabeth pyytää Lintua kävelemään kanssaan salissa.

Kevätauringon kirkkaimmat säteet leikkivät salissa, jonka värejä on jo nyt alettu muuttaa punaisemmiksi. Kaksikko, kuningatar ja hänen ystävänsä, keskustelee kuluneen aikavälin tyhjäksi. Kaksi kuukautta ei normaaleissa oloissa olisi pitkä aikajakso, mutta maan tilanteen ollessa täysin risainen se muuttuu uskomattoman paljon pitemmäksi. Elisabeth on onnistunut loistavasti täyttämään aukkoja, jotka Lir Laygold oli maailmaan jättänyt. Naisten ja köyhien asemaa ei sekunneissa paranneta, varsinkaan, kun suurimman osan asema on sodan vuoksi muuttunut yhtä huonoksi. Elisabeth aikoo kuitenkin yrittää parhaansa. Anesidora olisi halunnut hänen yrittävän.

Kaksikko keskustelee maan poliittisesta tilanteesta, kauppakumppaneista, Lysanderin jättämistä salaisista bisneksistä lännessä, lukutaidon lisäämisestä ja mahdollisista uhista. Kukaan ei ole unohtanut sitä, että osa villeistä elää edelleen muurien takana ja nuolee paraikaa haavojaan siinä, missä Annorlundaan jääneet saavat asemansa takaisin. Katkeruus tulee vuosien aikana kasvamaan, Elisabeth on siitä täysin varma.

Sen suurempi pyörittely ei kuitenkaan ole olennaista nyt, kun niin moni asia on uudistunut maassa. Kun poliittiset keskustelut ovat tulleet loppuunsa, Elisabeth aikoo ottaa puheeksi sen, josta ei oikeastaan tahtoisi puhua. Poikansa lähteminen Linnun mukaan merten taa.

”Hän tahtoo edelleenkin lähteä”, Elisabeth sanoo vaimeasti. Ääni on naisen, joka on hyväksynyt kykenemättömyytensä tilanteessa. Lintu odottaa hiljaa vastausta. ”Minä annan hänen lähteä. Vie hänet kauas, anna hänen nähdä maailmaa. Minä luotan sinuun ja siihen, että te palaatte takaisin.”

Lintu kumartaa jälleen.

”Minä olen opettanut Richardin lukemaan, muista pitää hänen alussa olevaa taitoaan yllä.”

”Minä muistan.”

Hetken hiljaisuus on raskas kestää. Elisabeth ajattelee, kuinka hänen poikansa nousisi laivaan ja palaisi kuukausien, kenties vuosien päästä takaisin. Sillä välillä hän itse ehtisi kääntää usean sivun, oppia pala palalta enemmän historiaansa. Lisäksi hän oppisi ymmärtämään ikävän suurimman ja täydellisimmän muodon.

”Richard on sisäistänyt maamme historian paremmin kuin minä”, Elisabeth toteaa surullisen huvittuneena. ”Hän on saanut minut ymmärtämään, että kaikki se, mitä kuvittelin Lysanna Wainwrightista olikin todellisuudessa jotakin aivan muuta. Annoimme hänen tahtonsa auttaa villejä unohtua. Mitä kaikkea muuta me olemme unohtaneet omasta historiastamme? Tai mitä tulemme unohtamaan? Mietin usein, miten minut maalataan Sea’s Endin seinille. Kuvani ei tule sisältämään sieluani, ja kuka muistaa piirteeni sen jälkeen, kun poikanikin on jo poltettu tähtiin?”

Lintu ei ole koskaan osannut ajatella niin pitkälle. Hän, joka tyytyy tähtiin yllään ja maahan jalkojensa alla ei osaa kuvitella, että joku miettisi muotokuvaansa seinällä. Lintu ymmärtää Elisabethin tuskan. Hänestä tuntuu surulliselta ajatella, että hän itse on todiste siitä, että Elisabeth on oikeassa. Ketkään muut kuin Mark ja Elana mökissään eivät tiedä, kuka Lintu todella on. Tähtiä ei kiinnosta, eivät ne anna asioiden säilyä sellaisina kuin ne ovat. Ja kuinka ne voisivatkaan säilyä, kun ihmiset eivät itsekään tiedä, millaisia todella ovat?

Lopulta Elisabeth tarttuu Linnun ruskettuneeseen käteen ja pitää sitä hetken omassaan kuin koskettaisi vertaistaan. ”Minä luotan siihen, että sinä annat poikani ymmärtää enemmän tästä maailmasta viemällä hänet merten taa. En salli tiedon enää sammua, en kestä ajatusta siitä, että meidän ruumiistamme jää vain tuhkaa vailla muistoja.”

Lintu nyökkää. Hän ei voi sanoa enää mitään. Elisabeth päästää irti hänen kädestään, korkeimmilleen kohonneen kevätauringon siunaama hetki on ohi.

Kun Elisabeth astelee suuren ikkunan luota jälleen valtaistuimelleen, Lintu seuraa häntä, mutta vain hetken. Linnun olisi jatkettava matkaa, kuljettava yleisesti käyttöön otettuja maanalaisia reittejä pitkin Sadevuorten juurelle vanhempiaan katsomaan. Nyt hän kuitenkin nauttii vielä hetken kruunusta Elisabethin hiuksilla ja saavutetusta kunniasta tämän askelissa.

”Sinun täytyy tietenkin mennä. Lennä pois, lintuni, lennä sinne missä sinua odotetaan. Laivasi on valmiina koska tahansa sinun ja poikani askeleille.”

Lintu kumartaa kolmannen kerran ja saa kuningattaren pyöräyttämään silmiään eleelle. ”Kiitän, teidän korkeutenne”, hän sanoo naurahtaen ja lähtee astelemaan kohti pääkäytävää.

Sitten, kuin tähtien johdatuksesta, Elisabeth sanoo vielä hänen peräänsä: ”Lintu. Minä olen aina kutsunut sinua siksi. Jo vuosia sinä olet ollut minun lintuni. Joko sinä olet päättänyt uskoa todellisen nimesi minulle, vai kannatko sen tähtiin saakka? Minä antaisin sinun tehdä niin, jos vain tahdot.”

Valinnan hetki kestää vain muutaman sekunnin. Niiden sekuntien aikana Lintu ehtii nähdä, kuinka hänet vauvana siirretään kuningatar Gwendolynin rakastavilta käsivarsilta Ashworthien kautta metsämökkiin. Äidin hiukset kutittamassa hänen kasvojaan, pehmeä ääni antamassa hänelle hänen nimensä.

”Minä olen Aron”, Lintu sanoo pitäen katseensa suoraan Elisabethissa. Sen sanottuaan hän kääntää selkänsä ja astelee suuren käytävän kautta takaisin ulkoilmaan. Lintu ei jää katsomaan Elisabethin ilmettä.

* * *

Vain kahden viikon päästä laiva on valmiina, purjeet kohonneet korkealle. Kaupunkiin kankaita ja leipää tuovat Mark ja Elana ovat tulleet Sea’s Endin satamaan katsomaan, kuinka heidän poikansa astuu laivaan kuningattaren pojan kanssa. Richard on pukeutunut lämpimästi ja hänen vyöllään on pieni veitsi. Matkatavaroiden joukossa on useita kirjoja luettavaksi.

Elana ja Mark näkevät, kuinka kuningatar astelee turkiskauluksinen viitta yllään laivan luo ja katsoo poikansa pois vievää miestä silmiin. Nyt Elisabeth tietää tämän todellisen nimen, ja vielä joskus historiankirjojen ja sukupuiden äärellä hän tulee vielä ymmärtämään, mitä nimi merkitsee. Kun hän huomaa kuolleeksi merkityn Gwendolynin ensimmäisen pojan, hänen silmänsä tulevat laajenemaan hämmästyksestä. Nyt hän kuitenkin hymyilee tyynesti Linnuksi kutsumalleen miehelle. Hän antaa merelle parhaan ystävänsä sekä poikansa, kaikkein rakkaimpansa.

Mikään maailmassa ei ole tuskallisempaa kuin katsoa oman lapsensa menoa. Elisabeth kumartuu halaamaan poikaansa. Jälleen kerran hän on tilanteessa, jossa tahtoisi vuodattaa kyyneliä, jotka ovat kuitenkin häneltä kielletyt. Elisabeth silittää Richardin tummaa tukkaa. Hän ei syytä poikaansa siitä, että tämä tahtoo lähteä pois Sea’s Endistä jo näin pian. Richardia on pidetty koko ikänsä liian pienessä häkissä, ja nyt häkin vaihduttua toiseksi on aivan ymmärrettävää, että poika tahtoo koettaa siipiään. Elisabeth antaa sen tapahtua, silittää Richardin poskea ja hymyilee. Hänen ei tarvitse muistuttaa poikaansa mistään tämän velvollisuudesta. Richard tietää, että hänestä on tuleva Annorlundan hallitsija äitinsä jälkeen. Syntymäoikeudesta ei ole syytä muistuttaa.

Lintu tarttuu Richardia kädestä ja kuljettaa pojan mukanaan pientä laskusiltaa pitkin laivaan. Elisabeth kohottautuu täyteen ryhtiinsä. Sillä hetkellä hänen arvokkuutensa ei kumpua arvonimestä vaan äitiydestä. Ylpeys ja rakkaus omasta pojasta pitää hänen vartensa suorana ja päänsä korkealla.

Kun purjeet avataan suurimmilleen, Elisabeth vetäytyy kauemmas ja katsoo, kuinka laiva lähtee hitaasti liikkeelle. Lintu seisoo pitkänä ja harteikkaana pienen Richardin vieressä. Kumpikaan ei heiluta niille, jotka heidän lähtöään katsovat. Koti jää taa, meren lämpimät tuulet ottavat laivan vastaan ja kuiskaavat kannustavia sanoja kaikkien läsnäolijoiden korviin. Onneksi koti ei ole pelkkää maata jalkojen alla tai jonkun toisen kosketus poskella. Koti voi muovautua merituuleen, laivan pintaan liplattaviin aaltoihin, yötaivaan tähtiin mereen heijastuneina.