keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Kirkkain tähti: luku 9


Luku 9: Jäätanssi

Vankityrmässä on ikkuna, jonka kaltereissa valo tanssii aamuisin. Ikkunassa ei ole lasia, se on vain reikä seinässä. Reikä, josta lunta pääsee satamaan sisään. Kevyt aamuinen tuuli puhaltaa sen sisälle ja saa tyrmässä lojuvan nuoren naisen vetäytymään toiseen nurkkaan.

Olen pahoillani siitä, että jouduit viettämään yösi täällä”, kuuluu kaltereiden paremmalta puolelta. Herttuatar itse on astellut linnansa alimpiin kerroksiin. Kolmivirran vankityrmät eivät ole suuret, vain muutama pieni selli. Ne eivät ole erityisen karuja, mutta niiden sijainti ja pienet katonrajassa olevat ikkunat tekevät niistä kylmät istua.

Pahoillasi?” Naisen äänensävy on huvittunut. ”Ei ole mitään syytä olla. Kerroinhan, että olen ollut useita vuosia Sea’s Endissä vankina, ei yksi uusi yö kaltereiden takana tee minulle enää mitään.”
Sinä ymmärtänet, miksi minun on hankalaa kuvitella sinun puhuvan totta.”
Nainen siristää silmiään. ”Koska ajattelet minun olevan Laygoldien vakooja sen sijasta, että olisin ollut heidän vankinsa?” Hän naurahtaa. Huvittuneisuus sopii hänen kasvoilleen. ”Merkillistä, miten yksilön ajatusmaailma vaikuttaa hänen päätöksentekoonsa.”

Nyt on Elisabethin vuoro naurahtaa. Hän seisoo niin lähellä selliä, että nainen voisi koskettaa häntä kaltereiden takaa. Joko ele kielii pelottomuudesta tai siitä, että Elisabeth tiedostaa valta-asemansa.
Sinä olet älykäs tyttö, pidän sinusta”, Elisabeth naurahtaa, ”jo pelkästään sillä perusteella, miten puhuttelet minua, vaikka olet kaltereiden sillä puolella.”
Vangitsijoissa voi olla eroja.” Ääni ei paljasta mitään. ”Laygoldeilla minä en paljoa puhunut.”
Asenteesi johtuu siis vain minusta? Kiinnostavaa.”

Nainen nousee seisomaan. Ikkunasta pääsee puhaltamaan lunta hänen ennestään valkoisiin hiuksiinsa.
Elisabeth kohtaa naisen erikoiset silmät. ”Miksi sinä olet juuri täällä?”
Useita vuosia Laygoldien tyrmässä saa ajatukset kääntymään väkisinkin heitä vastaan”, nainen vastaa voimakkaammalla äänellä. ”Siellä myös… kuulee kaikenlaista.” Hänen ilmeensä on merkittävä, Elisabeth ei voi olla hämmentymättä naisen rohkeudesta.

Mitään ei kysytä. Elisabeth tietää, että nainen tarkentaa, jos hänen on tarpeellista tehdä niin. Herttuattaresta tosin tuntuu, että hän taitaa jo valmiiksi tietää, mistä nainen puhuu.
Sinun näkemisesi viimeisteli sen, mitä sain ymmärtää Laygoldien tyrmässä. Sinä todella inhoat Laygoldeja. Mahdatko inhota heitä niin paljon kuin he olettavat.”

Elisabethin vihreissä silmissä kiiltää. Nainen ei ole varma, kiiltääkö niissä pelko vai viha. Hänelle sillä ei ole merkitystä. Hän on saanut haluamansa reaktion aikaan.
Niin, sellaista korviini kantautui – vihapuhetta, huhuja… En uskonut niitä ennen kuin näin vihan täyttämän siskosi. Se sai minut suuntaamaan Cassiopeiaan.”
Sinä siis tiedät, mitä tässä maailmassa tapahtuu?”
Kenties, jos huhupuheita kannattaa uskoa.”
Liikut heikolla jäällä. Jotta emme uppoa, vaadin tarkempaa selvitystä. Sanoja. Tarkkoja sanoja.” Elisabethin ääni madaltuu, hänen sietokykynsä alkaa saavuttaa rajaansa. Hän ymmärtää, että nainen kaltereiden toisella puolella on vaarallisen tietoinen kaikesta.

Nainen kurottautuu aivan kaltereiden eteen, niin lähelle, että voisi edelleen helposti koskettaa Elisabethia. ”Haluat siis kuulla, mitä tarkalleen ottaen tiedän?”
Elisabethin huulet eivät vastaa, hänen silmänsä tekevät sen niiden puolesta.
Wainwrightit ja Laygoldit. Sota edessänne. Sen minä kuulin, näin ja aistin, ja sen minä näen nyt edessäni. Näen sen sinussa.”

Elisabeth ei sano mitään. Hän katsoo naisen taakse, jonnekin kauemmas. Nainen tietää. Se riittää. ”Minä tahtoisin uskoa sinua”, Elisabeth sanoo aiempaa heikommalla äänellä. Hän on antanut muuriensa laskeutua. Hän todella tahtoo uskoa naista, joka ei ole vielä kertonut edes nimeään. ”Sinulla on rehelliset silmät. Ikäväkseni olen nähnyt useiden valehtelevan silmillään. Se on harvinainen taito. Sanat eivät ole mitään ruumiinkieleen verrattuna, ja koska olen tavannut silmillään valehtelevia ihmisiä, en koskaan voi luottaa kehenkään täysin.”
En minä pyydä sinua luottamaan itseeni”, nainen jatkaa, ”haluan vain kertoa omista kokemuksistani ja, kuten sanoit, astella särkyvällä jäällä. Katsoa, uppoanko, jos astun liian lujaa. Haluan tietää Wainwrightien sotasuunnitelmista.”
Sinä selvästikin tiedät niistä jo.”
En tarpeeksi. Minä voisin auttaa. Et voi kieltää, ettenkö olisi hyvä avustaja. Minä olen ollut useita vuosia Sea’s Endissä, minä jos joku tiedän, mitä –”

Odota. Odota hetki.” Elisabeth käy muutaman sekunnin sisäistä taisteluaan, sen näkee liikkeistä hänen suljettujen luomiensa alla. Kun vihreät silmät vihdoin rävähtävät auki, ne ovat varmat. Hän ojentaa kätensä naiselle kaltereiden läpi ja hymyilee uudella, itsevarmemmalla tavalla. Nainen vastaa kosketukseen, luottamuksen orastavat ensiaskeleet on otettu. Jää pysyy ehjänä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti